Pimeä huone

En ymmärrä miten joka puoleta hyppii nyt vertauskuvallisesti tummia pilviä mun pään päälle. Jotenkin en saa aikaseks mitään ja tahtoisin vaan kokoajan vetäytyä yksin nurkkaan. Mua ahdistaa ihan älyttömästi tulevaisuus, enkä tiedä miten pärjään. Sitten kun muutan asumaan yksin, muutan opiskelujen takia kohtuu kauaksi vanhemmistani ja kaikista tutuista. Osaan kuvitella kuinka istun yksin pienessä asunnossa, eikä ketään kiinnosta. Pelkään tavallaan yksin oloa, mutta silti eristäydyn muista. Miksi mä teen niin?

Kaikki tuntuu vaan jotenkin kaatuvan päälle ja ihan kun eläisin pienessä pimeessä huoneessa, jossa ei oo ovia eikä ikkunoita. Muut ihmiset on sen huoneen ulkopuolella ja mä kuulen ne, mutten pääse sieltä huoneesta niitten luokse. Tätä paremmin en osaa tätä mun ahdistusta selittää

En tiedä mistä tää alko, miksi tai mitään muutakaan. Jotenkin vaa pikkuhiljaa kaikki on alkanut tuntua kauheen toivottomalta. Haluisin olla taas lapsi, semmonen 7 vuotias. Sillon kaikki oli jotenkin nii ihanan helppoa ja asioihin osas suhtautua tosi ilosesti, eikä vaikeita tai ikäviä asioita tarvinut juuri kohdata. Nyt kun ne kaikki asiat tulee yhtenä rysäyksenä mun tietoon, se on pelottavaa. Multa odotetaan kamalasti, täydellistä menestymistä koulussa, hyvää käytöstä, tunnollisuutta, vastuuta kaikesta ja samalla pitäis tietää mitä haluun tulevaisuudelta ja onnistua saavuttamaan se.
     Pitäis olla ilonen, ystävällinen, sosiaalinen, vastuuntuntonen, ahkera, hyvä oppilas, hyvä lapsi, hyvä sisko, hyvä työntekijä. Oikeestaan jos ei ole hyvä jossain, tekee virheen tai ei yksinkertasesti pysty, on yhtäkkiä surkea ja epäonnistuja, tulee kamalasti haukkuja ja huutoa. Kun yleensä onnistuu ja vääntää kaiken ikävänkin itku silmässä, kukaan ei huomaa. Odotetaan täydellisyyttä, ja kaikessa pitää olla hyvä ja kaikki pitää osata. Se on itsestään selvyys.
     Jos en sovi tähän muitten ihmisten mulle luomaan muottiin, se on sitten voi voi ja musta tulee epäkelpo yksilö josta ei ole mihinkään ja mut voi hylätä nurkkaan. Olisi helpottavaa elää edes hetki ilman vastuuta ja odotuksia, elää itselle ja toteuttaa elämässä asoita, jotka tuntuvat oikeasti tärkeiltä itselle (asioita joissa olen oikeatsi hyvä ja joiden tekemisestä nautin, eikö se auttaisi yhteiskuntaa enemmän?), ei vain niille jotka ovat siellä mun mustan huoneen ulkopuolella ja jakelee käskyjä millainen mun pitää olla.


Jos pystyt valitsemaan elämän suunnan, tee se nyt! Me eletään pienessä maailmassa, missä jotkut henkilöt ovat kokeneet nousseensa muitten yläpuolelle. Näitä ihmisiä on yllättävän paljon, monia jokaisen lähipiirissä. Nää henkilöt etsii haukkana uusia heikkoja ja epävarmoja yksilöitä, ja kun tälläinen löytyy, jokainen ylempi ja vahva henkilö hyökkää kohti eri suunnasta. He kokevat omistavansa sinut ja alkavat vaatia sinulta kaiken, he imevät sinut kuiviin, olettavat että teet kaiken minkä he vaativat. He rakentavat sinulle pikkuhiljaa pimeää huonetta. Mitä valmiimmaksi huone tulee, sitä heikompi ja loppuun ajettu olet. Lopulta kun et jaksa enää, voit vain katsoa kun ovea muurataan kiinni ja viimeinen pakotiesikin menee umpeen. Ainoa toivoisi on, että lähelläsi on yksi todella vahva yksilö, joka rakastaa sinua niin paljon koko sydämestään, että tulee ja purkaa koko huoneen, yksi tiili kerrallaan. Joka hetki näät hiukan enemmän valoa.