Me elämme vain kerran

Mulla on oikeasti maailman ihanimmat lukijat :(<3, ihan itku silmässä luen äskösen postauksen kommentteja! Oon suurinpiirtein kunnossa, jotenkin nyt on vaan ollu ihan ihmeen paha olo, josta en oikein uskalla puhua kellekkään. En tiedä johtuuko tää vähäisestä unesta, koulustressistä, ihmissuhteista, oman pääni sisäisistä ongelmista vaiko niistä kaikista. Joka tapauksessa mulla on niin paha olo, että itkettää. Oon kovasti koittanut miettiä voisinko puhua jollekkin, mutta jotenkin en uskalla. Kovasti oon yrittäny näyttää reippaalta ja yrittänyt hoitaa kaikki keskustelut viesteillä, koska niissä voin spämmätä hymäreitä siihen malliin, että voisi luulla mun olevan onnellisesti vähän pilvessä.

Oon lintsannut, mutta yrittäny lukea kokeisiin. Lukeminen ei onnistu, ja muutamat sivut ovat täynnä märkiä länttejä kyynelistä. Tuntuu niin itsekkäältä tuntea näin, sekin voi olla syy miksen oikeasti uskalla oikein jutella edes henkilöille jotka tietävät mun vammailuista.

Onko mun hyvinvointivaltiossa asuvan pinnallisen teiniprinsessan tosiaan oikeus miettiä, mitä tuntuisi, jos ei enää tuntisi eikä olisikaan. Oon puhunut puhelimessa monen kanssa, jolle oon meinannut avata suuni, mutta sitten mietin, että mitä mä muka sanon. "Mua ahdistaa niin paljon että oksennan, en edes tahallisesti, lähinnä haluan oksentaa ajatukseni". Sitten se kysyisi "Aijaa voi ei miksi". Mitä mä vastaisin tohon? Mä tiedän yleensä mitä tunnen, mutten miksi. Ehkä ahdistus on tätä ikää ja menee ohi kun pääsen turhasta angstivaiheesta yli. Äitikin sanoo, ettei tämän ikäisellä ole oikeita ongelmia. Itse mä niitä väännän.

Mutta, en mä itseni tapa. Se olisi väärin niitä ihmisiä kohtaan joitten elämään jollain tavalla kuulun. Olen tytär, sisko, oppilas, kaveri, luokkakaveri, lapsenlapsi, kummityttö, tuttu, lapsenvahti, naapuri... Vaikka sitä ei aina tajua, kuolema koskettaa montaa ihmistä. Voi olla, ettei naapurin kuolema olisi se elämän suurin kriisi, mutta kyllä kuolema aina aiheuttaa ahdistusta, se pelottaa ihmisiä, niin myös minua.

Teille olen ehkä bloggaaja, ventovieras teini, joka luulee olevansa jotenkin erityisenkin pohdiskeleva. Te olette minulle lukijoita, kavereita, sielunsiskoja, kommentoijia, tukijoita, kikkailijoita, läheisiä, kaukaisia... Se riippuu siitä haluatteko lähestyä (:. Ja vaikka olisin teille vain yksi turha bloggaaja, viimeisimmät kommentit koskettivat minua niin paljon, että harva teistä on minulle pelkkä lukija.

Kaiken lisäksi te jotka mietitte, että onko terveys jo sanonut hyvästit. Ei ole. Ei minusta näin vaan päästä eroon, toivoa on niin kauan kun henki pihisee!

Nolo teiniangstipaska

Viimeinen koulupäivä. Tätä vuotta on jäljellä 11 päivää.

Aamulla raahauduin kouluun. Nyt on pakko mennä. Lintsaamiselle on pakko laittaa stoppi heti alkuunsa. Ei tommonen vetele. Saan muutaman joululahjan kavereilta. Paljon suklaata. Mua vähän nolottaa esittää iloista, suklaa ei tee mua kovin iloiseksi.Mietin pystyisinköhän oksentamaan suklaata, se on kuulma tosi vaikeaa. Hypistelin lahjakasseja käsissäni, oli onneksi muutakin kun suklaata. Ei tarvinnut alkaa esittää iloista. Jei minua oli muistettu. Ehkä vain pakollisesta käytännöstä jakaa lahjoja, mutta olipahan kuitenkin. Aika syömispainotteista, onkohan se jotain vihjailua?

Pää on ihan täynnä tyhmiä juttuja. Juttelen kaverin kanssa sohvilla. Jollain tapaa jo kohta kymmenen vuoden aikainen kaveri, mutta nyt ollaan alettu ystävystyä uudelleen. Jokin siinä ihmisessä on tosi mystistä. Ihan kun se yrittäisi pitää tosi tiukkaan kiinni jostain roolista, sellaisesta mahdollisimman normaalista ja epäsyvällisestä. Jotenkin musta tuntuu, että sillä on jotain salattavaa. Yritän ottaa erilaisia puheen aiheita ja tarkastelen sen ilmeitä. Se tietää aika paljon itsemurhasta.. se tykkää puhua siitä. En usko, kuitenkaan että se on pahasti masentunut. Minäkin tykkään puhua aiheesta. (Ihan vain spekulaationa tietenkin). Se on tosi kiva tyyppi ja pystyn puhumaan sen kanssa lenkkeilystä. Joka on outoa, koska yleensä väitän kaikille että en liiku ikinä "hah hah sohvan ja jääkaapin väli on ihan tarpeeksi". No ei se ole.

Toinen kaveri liittyy seuraan. Sillä on kai ollut syömishäiriö. Tiedän että se näkee mun läpi. "Mikset sä syö?" "Hei syö nyt vähän muuten sä et jaksa". Aluksi kun tutustuttiin se piikitteli aika paljon. En tykännyt siitä oikein. Nykyään en oikein tykkää että mun syömisiin puututaan, mutta muuten se on muuttunut tosi lämpimäksi mua kohtaan. Vähän äidilliseksi, ja tahtoisin ehkä viettää sen kanssa aikaa. Mutta en uskalla kysyä, ei kukaan kuitenkaan jaksa mua. Enkä tahdo, että se kysyy mun syömisistä. Ei sille oo kiva valehdella, se on niin ihana mulle.

Tökin salaattia lautasella. Vien varovasti sitä vähän suuhun. Mutta kaikki katsoo, joten en voi jatkaa. Ärsyttää, koska mulla on nälkä.

Jouluista ohjelmaa. Istun paikallani ihmisten keskellä. Kaveri potkii leikillään tuoliani ja naurahdan. Se sanoo että mun hiukset on kivasti. Se ilkeä kaveri  ei puhunut mulle päivän aikana juuri mitään. Eikä mua haittaa. En oo vielä päättänyt olenko mä huono ihminen vai onko se vaan julma.

Amelia soittaa en voi vastata. Kännyköitä ei saisi edes käyttää. Laitoin tekstarin ja musta vähän tuntui, että se suuttui. Se sanoi ettei, mutta niin kaikki aina sanoo. Mulla oli tosi epämukava olo loppuajan.

Myöhemmin se seisoi kaverinsa kanssa. Juttelin sille, mutta tuntui teennäiseltä puhua. Ehkä se johtui siitä, että piti esittää iloista. Vaihettiin pari sanaa, mutta ei se tuntunut aidolta. "Heippa, me lähetään Nooran kaa, soitellaan". Joo soitellaan vaan.

Kotona makasin lattialla ja toivoin, että Amelia soittelisi. No ei se tietenkään soittanut, mä tiesin sen jo kun me nähtiin. Olisin halunnut itkeä, että mulla on ihan kamala olo. Oon pohtinut paljon elämän tarkotusta. Miksi oon olemassa. Miksi mitään on olemassa. Kuka kaiken loi ja miksi. Mistä syystä kaikki syntyi. Milloin kaikki alkoi, mitä oli silloin kun ei ollut mitään ja miten jotain on voinut olla äärettömästi. Mikä on ääretön? Ihan tyhmää.

Söin karjalanpiirakkaa ja äiti sanoi, että oon syönyt nyt vähän enemmän. Mulle tuli tosi paha olo ja vannoin itselleni, että ensi vuonna keskityn vain laihtumiseen. Se on aina helpompaa keväällä, en mä oo ikinä onnistunut laihtumaan syksyllä, päinvastoin.

Kun olin maannut tunnin tuijottaen kattoa apaattisena. Pari kaveria tekstas. Ei oltu juteltu vähään aikaan. Tuli hyvä mieli. Kerroin että oon ollut vähän allapäin, mutten muuta, en mä uskaltanut. Ne jutteli mukavia ja halusi nähdä. Heitti vähän läppääkin. Mulle tuli paljon parempi mieli. Mäkin halusin nähdä. Tuntuu pahalta olla yksin. Ei mua sitten ahdistanutkaan niin paljon. Lopetin odottamasta soittoa Amelialta, ei se mitään vaikkei se soittaiskaan, en halua olla takertuva, sellaiset ihmiset on rasittavia, siis ne takertuvat. Kai sekin ajattelee, että mulla menee paremmin, kun oon syönyt sen seurassa. Oikeestaan mulla menee aika paljon huonommin kai, mutten usko, että se haluaa kuunnella. Odotan joka hetki ensi vuotta, että pääsen aloittamaan abc-dieetin. Mun on pakko laihtua nyt tosi paljon, eikä syödä.

Kuuntelin muuten eilen illalla ihan kamalaa biisiä:

http://www.youtube.com/watch?v=EG4gSf-cAV8

Toi musiikki ja sanat tuntui tosi pahalta. Ensin mua oksetti, mutta viimeisen sanat oikeasti ahdisti. Yöllä kahdelta mä itkin vähän. Ihan tyhmää itkeä jonkun yhden suomalaisen biisin takia, joka ei ole kovin laadukaskaan. Kai mä olen vain vähän herkkä. Ja tyhmä.

Ostin Tiimarin alesta 4e toisen vaa`an ja parilla eurolla ruoka-liikuntapäiväkirjan ensi vuodelle. Kerrankin jotain halpaa ja hyödyllistä. Oon viimeaikoina tilaillu H&M sadoilla euroilla ja ostanut vaatteita, kosmetiikkaa ja sisustusjuttuja kassi tolkulla. Oon päätellyt, että yritän nyt kai sitten siirtää kurjaa oloa shoppailuun. Tyhmää, jälleen.

Mieliala +-

Oksensin eilen illalla. Ihan ihka ensimmäistä kertaa sormet kurkkuun. Viimeksi sain vähän ulos vatsalihaksilla, mutta tämä oli erilaista. Piti paastota, mutta söin... Jotenkin syömättömyys oli pitänyt kaikki tunteet piilossa ja kun söin ne puskivat esiin ja kaikki ahdistus muustakin kun syömisestä nousi pintaan. Juttelin Amelian kanssa puhelimessa ja oksensin samalla. 
"En mä saa mitään ulos, tulee vaan ilmaa"
"Muista olla seisaaltaan, kyllä sä pystyt siihen"
"En mä osaa! No okei yritän vielä kerran, oota."
"Jei hyvä, juu ootan!"

"Jes nyt tuli! Se oli tosi jännää!!!"
"Eikä, hyvä sinä! onnee!"
"Toi oli oikeesti kivaa, oota taas yritän saada lisää ulos"
"Jeiii, jes!!"
"Jee onnistu taas! Mun kurkkuun sattuu nyt sikana, en pysty enää..."
"No mut ihan sika hyvä, et opit sen tekniikan"

Ja näin mä kai sitten opin lopultakin oksentamaan. Ihan amatööristi, mutta jos tästä haluaa löytää jotain postitiivista toiselta kantilta, niin ehkä tää autto mun järkyttävää oksennuskammoa kohtaan. Ei se ollutkaan niin kamalaa kun pelkäsin. Tosin kurkku on tosi kipee, eikä kaloritkaan oo läheskään kaikki siellä pöntössä. Joten ei se ole ainakaan vielä kovin upea ja hieno taito. Liika oksentelu pilaisi hampaatkin. Pelkään myös, että jos opin oksentamaan mun syömissäätö muuttuu bulimiatyyppisemmäks. Nyt ei tosin oo mitään pelkoo, sen verran epämukava olo.

Mitäköhän muuta mulle kuuluu? No mun vaaka on Amelialla lainassa. Se on niin kätevän pieni kuljettaa mukana, eikä paina paljon mitään (:.

Ja joulufiilis on laskussa. Oon koko syksyn oottanu joulua ja nyt kun se viimein lähenee, mua alkaa ahdistaa. En ymmärrä miksi. Ärsyttää kun kaikki ahdistaa. Itseasiassa ahdistaa koska kaikki ahdistaa,

Mun mieliala on muutenkin nykyään ihan outo. Saatan aloittaa päivän "eikä ihana sää, ihanaa! tästä tulee hyvä päivä!! En kestä, kaikki on niin upeeta. Nyt musiikki täysille<3". Koulussa alkaa väsyttää ja koomaan koko päivän. Kotona alan itkeä, koska tuntuu niin pahalta. Ihmiset oli ilkeitä, minäkin olen ihan munapää. Äiti huutaa. Ei siihen tarvitse oikeastaan mitään syytä edes, että alkaa ahdistaa. Googletan miten lavastaa itsemurha onnettomuudeksi. Kukaan ei koskaan saisi tietää, mitä oikeasti tapahtui. Otan päiväunet, herään ja teen teetä. Nauran äsköiselle ololle ja ryttään itsemurhasuunnitelman roskiin, ihan naurettavaa toimintaa tosiaan. Linnottaudun koneen ääreen ja alan vedellä henkkamaukan ostoskoriin innoissani tavaraa. "Tää, tää ja tää. Oon niin onnellinen, haluun kaikkee ihanaa. Voi, että noi tossut tekee musta maailman onnellisimman tytön". Oon maailman onnekkain ihminen maailmassa! Valvon pitkään ja tilailen ihan turhaa tavaraa. 

          Myöhemmin tavaraa alkaa ilmaantua postiin, äidille en sano mitään, suunnittelen miten haen ne salaa. Kavereille sanon välillä että tilasin jotain pientä, en aina. Vaatteet eivät olleetkaan mitenkään ihmeellisiä. Mietin mitä mun päässä liikkuu. Tungen kaikki vaatehuoneeseen, sinne ei kyllä enää kohta mahdu mitään. Tuskin mä noitakaan koskaan käytän. Ahdistaa, miksi mun pitää olla tällainen? Mikä mussa on vikana. Itken sängyn nurkassa ja tärisen. Kukaan ei välitä. Edes tavarat eivät tuoneet onnea.

           Herään iloisena viikonloppuaamuna. Ihana viesti siltä pojalta... En kestä! Oon valmis luovuttamaan pienelle säädölle koko elämäni. Haluan heittäytyä villiin ja jännittävään suhteeseen täysin. Tahdon semmoisen rakkauden kuin leffoissa! Kaipaan rakkautta niin paljon.... Yhtäkkiä kesken viestittelyn alkaa ahdistaa. En mä voi päästää ketään mun lähelle. Eihän toi ees ollut niin kiva.. apua, pakko äkkiä mennä oflineen. Sanon että meen nukkumaan. Ahdistaa, likainen oli pelkästä pienestä flirtistä. Pakko saada kaikki ihmiset ulos mun elämästä!

Istun ihan yksin kotona. Tajuan ettei elämässä oo mitään järkeä. Lyön itseni vatsaan... Olen niin lihava. Ei tässä kropassa olossa oo mitään järkeä. Miksi kukaan rakastaisi mua kun oon kaikin puolin niin huono ihminen. Säälittävää itsesääliä. Kato nyt ittees, olet niin nolo... Ei kukaan muu ole tuollainen. Joku tulee kotiin, kuivaan äkkiä kyyneleet. Jos tosiaan tappaisin itseni... Ei se olisi kellekään haitallista. En oo aikaan saanut mitään niin hienoa että mun pitäisi elää. Aloitan kirjoittamaan itsemurhaviestiä. "Rakkaat vanhemmat....".

Aamulla ahdistaa vieläkin. Koko päivän mietin elämän tarkoitusta. Entä jos kaikki oleva on vain harhaa, kuvitelmaa, unta. Mitä siis tapahtuisi jos kuolisin...? Nään jokaisen esineen itsemurhavälineenä. Häpeän ajatuksiani ja mietin, että entä jos joku pystyy lukemaan niitä. Hirveää! Pakko äkkiä ajatella jotain, mikä ei kiinnitä huomiota. Loppu päivästä kaveri päättää yhtäkkiä ollakkin super hyvällä tuulella. Iloisuus kai tartuu minuun ja nauran vatsakippurassa. Elämä on ihanaa! Koulun jälkeen on pakko mennä shoppailemaan! Seppälässä vaikka mitä uutta... pakko saada kaikki! Ihan kaikki!

Kaupungilla ahdistaa taas.. Ihmiset on niin laihoja. Pidättelen kyyneliä ja menen kauppakeskuksen vessaan niiskuttamaan. Miks kaikki on niin vaikeeta...?

"Masentaamasentaa... Kaikki-on-kamalaa-tahon-kuolla-itkettää....masentaamasentaa.... Kaikki-on-upeeta-oon-niin-onnellinen..... Yhyy-en-voi-olla-onnellinen-oon-niin-turha-paska..... Masentaa... jne"

Juttelin Amelian kanssa, tästä mun mielialan isoista muutoksista. Suurimman osan ajasta oon alakuloinen. En mitenkään merkittävän masentunut. Tuntuu vaan turhalta ja mitättömältä, millään ei ole mitään väliä. Sitten tulee masnennus- ja ilopiikkejä. Yhtäkkiä  ihan hetkessä oon tappamassa itteeni tai päinvastoin ryntään ilosena joka paikkaan, tanssin, riehun, teen päätöksiä yhtään harkitsematta. Haluun vaan olla villi ja vapaa.

           Amelia ehdotti kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Mutta kun kaverin kaverilla/säädöllä/ihastuksella oli kaksisuuntainen... Se kuulosti ihan erilaiselta. Maaninen- ja depressiivinenkausi kesti tyyliin puolivuotta. Mulla kestää puolesta tunnista pariin päivään. Yleensä muutaman tunnin. Heittelyt on tosi rajuja, mutten jotenkin tajua mistä ne johtuu... Kuitenkin semmoista negatiivista oloa on paljon enemmän, pieni pahaolo on normaali olotila... Ei kuitenkaa kokoajan sitä ääripahaaoloa. Se tulee juurikin aina piikkinä hetkeksi. Aika usein, muttei ne piikit oo pitkiä.

P.s. Multa on nyt toivottu postausta:
-turvaruoista
-päivä kuvina

Onko muita toiveit c:?

Mom...

Tiedättekö sen tunteen, kun muidet asettamat vaatimukset ovat korkeammalla, kuin mihin omat voimavarat riittävät? Oon aina halunnut päästä lääkkikseen, mutta olen lähiaikoina ehkä tajunnut etten pysty siihen. Lukiokin on mulle ihan liian rankka. Mun yleiskunto on huonontunut, koska en ehdi nukkua yli 4h yössä. Ja kun viikonlppuna olisi aikaa nukkua jopa vähän enemmän, ei se enää edes onnistu. En vaan osaa enää nukkua! Siitä seurauksena on kokoajan fyysisesti hieman oksettava olo.

Amelia antoi mulle pari melatoniinia, seuraavan kerran kun ei tarvi valvoa kokeitten takia koko yötä, niin napsaisen semmoisen ja toivon, että saisin nukuttua. Tää unettomuus on nimittäin ihan kamalaa ja raastavaa. Pääsen uneen ehkä kolmen- neljän aikaan yöllä ja herätys soi puoli seitsemän (kun talvi tulee, niin puoli kuusi). Jos seuraavana päivänä on koe, en pääse vielä silloinkaa nukkumaan. Unet jää ihan helposti vaan kahteen tuntiin.

   

Äiti oli jutellu mun fyysisestä tilanteesta (niiden mielestä mun keho ei toimi... En ymmärrä sitä) lääkärin kanssa, kun terkka oli sanonut sille jotain. Samalla lääkäri oli kysynyt "Hei oliko se sun tyttäres se, joka menee lääkkikseen, mun tuleva kollega?" Oltiin juuri pari päivää sit juteltu äidin kanssa, että en mene lääkkikseen, vaan musta tulee psykologi tai terveydenhoitaja. Silti äiti oli hehkuttanut kuinka mä menen sinne ja kuinka hyvä mä olen koulussa, ihan helposti tulee hyviä numeroita, kun itestään...  Kotona äiti sanoi mulle, että sitä hävettää myöntää ettei musta tulekkaan lääkäriä. Se on kai noloa.

          Ensinäkin hyvät numerot ei todellakaan tule mulle itsesään, joudun lukemaan tosiaan kaikki yöt. Päivällä on turhaa, koska läksyihin menee monta tuntia, sitten kaikki esseet ja projektit. Jos yritän lukea ja pyydän muita olemaan hiljempaa, niin saan vain vatauksia "sä et asu täällä yksin, täällä saa pitää just niin kovaa melua kun huvittaa". Jos mä puhun puhelimessa, kun äiti vaikka juo kahvia, ovet alkaa lentää ja huutaa "VITTU KUN MÄ EN SAA KOSKAAN OLLA RAUHASSA; MÄ TEEN KAHEKSAN TUNTISTA TYÖPÄIVÄÄ JOTEN MULLA ON OIKEUS OLLA RAUHASSA JUST SILLON KUN MÄ HALUUN".


Mun kolupäivät on myös 8h... +2-3h läksyt + 2-6h kokeisiin luku.
(Ja isikin tekee välillä 12 tuntistakin)

Äiti aina puhuu sen kavereille kuinka "meidän tyttö on niin fiksu, osaa kaiken ja saa aina kymppejä." Jos epäonnistun jossain, ei siitä saa puhua, se on noloa. Tosin jos käyttäydyn sen arvoihin epäsopivasti niin kaikki tietävät siitä 100km säteellä. Kun hänellä on niin stressaava ja vaikea elämä, kun piti taas suorittaa se kahdeksan tunnin työpäivä ja tuli jopa melkein kiire päästä vyöhyketerapeutille/hierojalle. "Hirveä stressi, kun kampaajalla ei ollutkaan vapaata aikaa tuntia myöhemmin, vaan nyt pitää siirtää lenkkiä vähän eteenpäin. No mutta se meidän tyttöhän voi vahtia pikkusiskoaan, ei tarvitse ottaa mukaan. Ai et muka ehdi? Miten niin sulla on huomenna ruotsinkoe? Etkö sä tajua kuinka vaikeaa mun elämä on, etkä koskaan ajattele muuta kun ittees??? Itsekäs kakara, mikä ihmeen luonnevika sulle on, luulis että mun esimerkillä olis kasvanu parempia lapsia"

En nyt väitä, että äiti olis maailman huonoin äiti, mutta oon aika vakaasti sitä mieltä, ettei se ole ihminen jolle "äitiys sopii". Se on liian kiinni omassa elämässään, ettei ole luonne, jolle sopii lapset. Ei kai se oo sen vika, mutta musta on väärin mua ja mun pikkusiskoa kohtaan, että me kärsitään siitä. Mun pikkusisko on vielä niin pieni ja äiti huutaa sille ihan armotta. Se sotkee välillä tusseilla kätensä, kun piirtää ja äiti saattaa aloittaa jonkun "Hahahh nolo vauva! Et osaa ees piirtää! Sulta pitää ottaa tussit pois, kun oot tommonen vauva, joka ei osaa mitään".

Mulle se oli pienenä vielä pahempi, koska olin esikoinen, eikä se osannu tätäkään vähää suhtautua lapsiin. Kai se on jollai tasolla ymmärrettävää, että ekalla lapsella vasta "harjoitellaan". Mutta tuntuu, että ainoo syy miksi se halus vauvan, oli kun "ne on niin söpöjä". Ei kuulma sen sanojen mukaan "olla enää niin kivoja, kun ollaan kasvettu". Miten niin kivoja? Hankitaanko lapsia, koska ne on kivoja?


Ja kaikki tämä käytös on oikeutettua koska, ollaan kuulma "saatu kaikki, mitä ollaan pyydetty". Korvaako materalistiset esineet, muka oikeasti rakkauden? Kuvitteleeko se, että se on tavallaan ostanut meidät semmoisiksi kun se haluaisi meidän olevan, koska saadaan, vaikka joku uus kamera. Kyllä mä arvostan kaikkea, mitä oon saanut, mutta kun ainoa asia mitä mä oikeasti haluaisin olisi se, että olisin hyvä näin, riittäisin äidille myös vikojeni kanssa, eikä mun tarvis olla mikään "super lapsi". Miksi mä en ole tarpeeksi hyvä, että mua voisi rakastaa näinkin?

Isän kanssa mulla on ihan hyvät välit, vähän etäiset, kun se tuntuu olevan aina töissä. Mutta näin isänpäivänä tahdon sanoa, että I love u dad<3.

Jouluhehkutusta & pahaa oloa

Heipskukkuu. Mun pitäis olla hyvänä oppilaana lukemassa kokeisiin nytkin, mut löysin itteni kokoajan ajattelemasta, että nyt tekis niin mieli kirjoittaa. Mulla on oikeestaan aika monta aihetta mistä voisin selittää, mutten taidan tunkea kaikkea yhteen postaukseen. Ajattelin kertoa kuinka on tässä lähipäivinä mennyt.

Puolet minusta

Jonkun aika sitten kävin kiertelemässä kaupungilla ja tajusin että joulu tulee! Rakastan joulua niin paljon. Koko perhe on yhdessä, kukaan ei riitele ja kaikki on iloisia. On ihana tunnelma, ihania tuoksuja, kauniin näköistä, lahjoja, joulupukki, joulupukin kuumalinja, lunta, kirkko.... ja ruoka. Jouluruoka on tosi hyvää. Lanttulaatikko, kalkkuna, lohi, joulutortut, piparit... kaikki hirveät kalorit! Voikun joulu olisi yksi päivä vuodessa, jolloin yksikään kalori ei imeytyisi tai lihottaisi. Vaikka tahtoisin ihan hirveästi, en pysty joulunakaan lopettamaan tätä maagisesti seinään. Mutta aijon yrittää olla jouluna niin normaali kun pystyn. Ongelmana on vain se, että pelkään että menetän kotrollin ja alan vaikka ahmia! Tai syön muuten liikaa, koska en tiedä pajon normaalisti pitäisi syödä. Jos taas käytän kaike ajan punniten ja miettien  paljon on sopiva määrä, ei sekää ole normaalia. En voi antaa täyttä vapautta, mutten haluaisi miettiä koko joulua vaan ruokaa! Arg. 
Mutta tälläisiä herkullisuuksia bongasin karkkihyllyiltä:

Fazerin piparisuklaa. Varmaan lähes kaikki suomen naiset rakastaa tätä.
Tai en ole ainakaan koskaan kuullut ettei joku tykkäisi XD.
Syötiin tätä ainakin 3 vuotta sitten jouluna kaverin kanssa monta levyä puokkiin.

Enkelisuklaat! Näitä on aina jouluna kulhoissa joka puolella.

Geisha oli mun lempi suklaa pienenä. Vieläkin maistuisi varmaan ihanalta.
Ja ihanan vaaleanpunainen :3

Omar, nom :3. Nämä oli kanssa ihana lapsuuden herkku!

Fazerinan suuri ystävä en ole, tai en ole maistanut nyt vuosiin,
joten voihan se olla että nekin olisivat hyviä

Ihana konvehtirasia, näitäkin löytyy aina jouluna pöydältä!

Veikkaan, että saatte kuulla jouluhehkutusta, viimeistään joulukuussa varmaan jokaisessa postauksessa :D.

No sitten, mitäs muuta olen puuhaillut? No mun sosiaalisuustaso on taas tehnyt jyrkän laskun. Oon onneks kuitenkin nähnyt kavereita. On tosi huojentavaa, kun esim. leffassa käydessä kukaan ei enään kysy edes miksi en syö herkkuja. Se on kaikille kai jo itsestäänselvyys. Helpottaa tosi paljon!
          Näin myös Ameliaa ja tehtiin itse glögiä! Sen tekeminen ei vaadi mitään suuria keittiötaitoja ja loihdittua saa lähes 0 kalorista todella hyvää glögiä.

Eli ensin laitetaan kattilaan jotain glögiin sopivaa funlight (yms) mehua. Meillä taisi olla Rainbow karpalo-mustaherukka light mehutiivistettä.  Sitten vain laitetaan sekaan oman maun mukaan kaikkia jouluisia mausteita! Esimerkiksi piparimausteessa on jo monta valmiiksi sekaisin, sitten kanelia, kardemummaa, inkivääriä. Googlessa luki että "kaneli, neilikka ja inkivääri", mutta kyllä siihen voi varmaan muutakin laittaa (:!

Sitten kannattaa siivilöidä, koska meillä ainakin lorahti mausteita "vähän" liikaa.

Kaadettiin glögi pulloon, sammutettiin valot ja sytytettiin kynttilöitä. Fiilisteltiin tullutta syksyä ja juotiin glögiä. Ihana tunnelma! Tunnelmaan olisi varmaan sopinut syvällisten puhuminen, mutta keskustelun aihe taisi olla laksat XD.... Noh, ihan sika kivaa oli! En tiedä luetko sä tätä Amelia, mutta jos luet niin oot hirveen ihana, ja toivon sulle kamalasti voimia ja tsemppiä. Vaikken aina ookkaan maailman ihanin ystävä, niin oot mulle hirmuisen tärkeä<3!

Glögi maistuu ihan parhaalta viinilaseista, tuli tosi aikuismainen olo :D!

No mutta muuten en oo taas käyttäytynyt yhtään kypsästi tai fiksusti. Oon monta kertaa säikähtänyt omia ajatuksiani. Saatan ihan vahigossa ajatella "sitten kun tapan itteni niin..." tai "no ihan sama, kuitenkin kun kuolen...". En mä ole tappamassa itseäni, mutta silti mietin tosi usein miten sen tekisin, missä, milloin... Siis miksi mä oikein ajattelen tälläistä? Vaikka mulla on nyt tapahtunut aika raju mielialan lasku ja kamalan surullinen olo kokoajan, niin en mä silti itsemurhaa voisi tehdä. Sen sijaan alkoholiin turvauduin taas kerran. Tällä kertaa vaan meni vähän yli, Join finlandiaa, ja jotain muuta viinaa sekoitettuna limsaan. Join kuitenkin paljon kovempaa tahtia ja enemmän kuin viimeksi. Ajattelin vain kokoajan ettei vielä ole tarpeeksi hyvä olo, en ole tarpeeksi sekaisin, tarvitsen lisää! En pysynyt enään pystyssä, vaan makasin lattialla. Lopulta silmissä pimeni ja seuraava asia jonka tajusin oli, että mattoni oli ihan oksennuksessa. Yritin nousta ylös mutten päässyt ja kohta sitä oli lattiallakin. En ole varmaan koskaan oksentanut kerralla niin paljoa! En pystynyt siivoamaan vaan makasin ihan toimintakyvyttömänä sängyssä ja yritin jutella kik-perheen kanssa, koska pelotti niin paljon (kirjoittaminen oli kyllä aika vaikeaa...). Selvisin kuitenkin säsikähdyksellä ja suursiivouksella. Seuraavana päivänä koulussa pikkuisen huono olo. 
          Ei ollut yhtään viisasta. Jos en kerran pääse tuon enempää sekaisin juomalla ja sitten joutuu kärsimään jälkenpäin, en oikeasti taida olla ihminen jolle sopii alkoholi. Tahdon päästä irti tästä maailmasta, saada jotain aistiharhoja ja hyvän olon! En fyysistä toimintakyvyttömyyttä ja oksentamista. Miten sen sitten saa, jos ei alkoholilla. Maailma on paha paikka ja tahdoin täältä vaan niin kovasti karkuun. Alkoholi taitaa olla enemmän sellainen joka sopii kavereiden kanssa hauskanpitoon, ei kyllä todellakaan yksin huolien hukuttamiseen. Nyt ei vaan ole jotenkin jaksamista ja fiiliksiä pitää hauskaa. Mieliala on maassa, eikä se nuose.
           Kaipaan halausta.

Todella nolojen kännien lisäksi olen yrittänyt liikkua ja käydä lenkillä. Masentaa vaan niin paljon, että sängyn nurkka tuntuu paljon paremmalta vaihtoehdolta. Kun jaksaa lähteä juoksemaan, se vähän auttaa, mutta se lähteminen on tosi vaikeaa. 

Lopuksi vielä yksi ruoka kuva:

Hirmuisen hyvää tonnikalaa kasvisten kanssa+ porkkanoita.
          (Pitäisi muuten taas alkaa vähentää päivän kaloreita..)

Ja silloin kaikki avoimuus meni piiloon

Mulla oli eilen illalla riitaa hyvän kaverin kanssa. Meillä on muutaman ihanan ihmisen (ei siis kovinkaan monen, siksi siitä on muodostunutkin niin tiivis) kanssa ns."ryhmä", miksi sitä pitäisi kutsua? Se oli alunperin kik-perhe, koska se oli ensimmäinen paikka jossa juttelimme kaikki yhdessä. Nykyään kuitenkin olemme tosi hyviä kavereita, juttelemme puhelimessa, facebookissa, facetimessä, whatsapissa, kikissä jne. Alkuperäinen tarkoitus oli tsempata toisiamme laihtumaan, nyt kuitenkin osa yrittää parantua ja tuemme siinä, emme kannusta toisiamme satuttamaan itseään, tai muuta vastaavaa "proana touhua". On kuitenkin upeaa, että on ihmisiä jolle voi puhua rehellisesti myös ahdistuksesta ja pahasta olosta. Tai siihen on mahdollisuus, mutten ole vielä pystynyt kellekkään puhumaan täysin tunteistani tai syvimmistä ajatuksistani. Koska pelkään ettei ketään oikeasti kiinnosta ja minun on hirveän vaikea luottaa kehenkään. Mutta siinä kohtaa vika on minussa.

 En ole koskaan oikein osannut ilmaista loukkaantumistani ja pahaa oloa oikein. Jos joku sanoo jotain mikä loukkaa minua, yritän päällisin päin suhtautua mahdollisimman humoristisesti "heh heh, joo mä oon vähän tällänen", "juu hah hah oon vähä vajaa vissii", hahahehhehhihhih (tosi hauskaa että sanoit noin kurjasti). Oon myös melko herkkä ja sitten mietin niitä asioita illalla, että mikä vika minussa on. En kuitenkaan uskalla ottaa asioita puheeksi, sillä oon ihan varma että mulle vaan naurettaisiin, että se oli läppää ja oon huumorintajuton tai että pitäähän mun nyt faktat kestää.

          Mulla on ihan hyvä itseironia, ei ehkä paras, mutta ihan ok. Jos mokaan, osaan nauraa itselleni, vaikka hävettäisikin. Ymmärrän myös kaiken selkeän läpän kavereiden kesken "sekin mursunpersehoro" (no olipas huono esimerkki), se on ihan hauskaa. 

          Mutta jos toisen käytös tuntuu oikeasti pahalta, saako siitä sanoa? Jos saa niin miten? Haluaako joku loukata minua vai olenko käsittänyt asian väärin? Mikä minussa on vikana? Mulle tulee tälläisiä tilanteita usein. Kerran yksi kaveri sanoi "Kuule sä et oo niin kevyt, että jaksaisin pitää sua sylissä", eihän se ole suora loukkaus, ei siitä kuulu loukkaantua. Silti pistää sydämeen. Olen lihava, huono, ehkä jos olisin pienempi tunteeni huomioitaisiin. Ei tuollaisesta kehtaa sanoa, kun en tiedä onko minulla oikeus tuntea siitä pahaa oloa, tunnen silti. Ehkä se pitää piilottaa. Myöskään suuremmista jutuista en uskalla sanoa, puin ahdistuksen omalla tavallani. Laihdutan, juoksen.... jopa kiukuttelen vanhemmille (huono lapsi...). Ehkä olen jopa rakentava ja kuuntelen musiikkia tai piirrän? Kirjoitan blogia tai lappuja, jotka revin. Mutta 85% en käsittele asioita tietoisesti ollenkaan, ne sitten vain kasautuu sisään ja purkautuu kokoajan kasvavana itseinhona ja oman terveyden laiminlyömisenä.

Ei kai tuosta tunnista 3:?

Takaisin kaveriin. Eli olin jo vähän aikaa, kokenut että hän hiukan, ikään kuin pitää minua alempi arvoisena. Ettei häntä oikein kiinnosta kuinka voin (vaikken tiedä saako sellaista vaatia?).
          Ajattelin että nyt olen avoin ja rehellinen, en pilaa tätäkin ystävyysuhdetta sillä, että pidän suuni kiinni ja kestän kaiken ja lopulta koko kaveruus on vain pinnallista puuroa. Ehkä tämän kerran voisin sanoa jotain, ja rakentaa koko kaveruuden rehelliselle pohjalle. Niin minua on neuvottu tekemään.
           Asiasta tuli vaan hirveän kova riita, näin siis käy jos puhuu tunteistaan. Toimin väärin jos puhun ja toimin väärin jos en puhu, mikä on oikea valinta.

(tässä on keskustelun alku, joka ei ole täällä luvatta)

Asumme kaikki vähän eri puolella Suomea ja olimme pitkään intoilleet, että on ihan pakko nähdä yhdessä. Onhan se kuitenkin tärkeää ettei yhteydenpito tapahdu vain jonkun muovimöykyn välityksellä (kun yhteydenpitoa tapahtuu aivan kokoajan, helposti tunteja päivässä, pitkin päivää jatkuvasti. Varsinkin jos on kotona). Se on tavallaan vähän niinkun "miitti", jota kaikki odottaa ihan innolla.
          Mutta sen takia, että kerroin miltä minusta tuntuu, kaveri vain jätti kaikki ryhmät ja sanoi ettei haluakkaan nähdä. Mun sydän alkoi lyödä tosi tiuhaan ja kurkkua kuristi. Olin kai pilannut kaiken, miksi mun piti mennä sanomaan jotain tuollaista, enkä tajunnut yhtään, että se loukkasi. Oon ollut fiksu kun en ole ennen toiminut näin, jos ihmiset reakoi silloin noin, niin eihän kukaan ikinä haluis olla missään kontaktissa muhun!

Kaveri oli sanonut, ettei tule takaisin, koska minä en halua häntä sinne ja olin haukkunut hänet. En osaa ilmaista mitään oikein! En oo ennen kertonut tollasesta asiasta, joten en voinut tietää, että se menee noin. Niin kurjaa!

Keskustelu jatkoi aika samaa rataa vähän aikaa, sitten sovittiin jollain tapaa. Mutta musta tuntuu niin pahalta. Mun omatuntoon sattuu, ja jotenkin pää on sekaisin siitä, etten kai ymmärrä mikä on oikein ja väärin.
          Ajattelin vielä, että rehellisyys olisi hyvä aloittaa ihan pikku jutusta. Semmoisesta jonka kanssa voi elää, mutta joka aina välillä tuntuu kurjalta. Ajattelin että tulisi joku "okei, en ookkaan ajatellut, sori" tai edes "aijaa : o". Joku semmoinen kiva ja lyhyt vastaus. En todellakaan vaatinut, että asiaa tarvitsisi läpikäydä tai kysyä tuntuuko musta pahalta. Olisin vaan niin kovasti toivonut, että olisin saanut kokemuksen "kannattaa avata suu, niin asiat voidaan selvittää yhdessä, ja molemmilla on hyvä mieli". En tiedä kaverista, mutta mulla on tosi paha olla ja tuntuu, että meidän ystävyys kärsi tästä tosi paljon, en tunne enää samanlaista yhteyttä välillä.

Pelottavaa myös se kuinka ihan pienestä asiasta ja pikkuisesta tunteesta paisui lopulta ihan hirveä juttu, niin että meinasin menettää tärkeän kaverin. Miksi mä en osaa toimia oikein?

P.s. Ikävä Ameliaa, nähdään onneksi perjantaina. Ollaan juteltu ihan liian vähän viime viikkoina :(

P.s.s. Kirjottakaa joku jooko kirja ihmisuhteista, ne on niin vaiketa D:, sitten kun perustetaan se uus yhteiskunta, niin sovitaanko ettei kukaan puhu pahaa seläntakana ja kaikki saa olla avoimia, ilman pelkoa siitä että hylätään ja jää yksin? Kaikkien pitäisi saada olla onnellisia. Ihan joka ikisen siellä ruudun sillä puolen. Varmaan se, että vaan tämmöinen turhan päiväinen hihhulihei blogaaja sanoo tän, ei merkitse teille mitään, mutta itkusilmässä täällä kirjoittaen, haluan vain sanoa, että te olette oikeasti hirveen ainutlaatuisia<3! Jos teillä on murheita niin tuolla sivussa on mun kik, tulkaa puhumaan, ihan väärin että kaikki surulliset ihmiset on eri puolilla maailmaa ihan yksin, kun meidän pitäisi pitää yhtä!

Aivopesty maailma

Kello on jo aika paljon, mutta mun tosiaan teki niin kovasti mieli kirjoittaa! Mua on varoiteltu lähiaikoina aika useasti, että kannattaa varoa mitä blogissa julkaisen, jotkut saattaa tunnistaa. Mutta mikä syy mun tutuilla olisi etsiä tälläistä blogia, kyllä muakin vähän ihmetyttäis millä syyllä ne tälläistä tekstiä olis googlettanut/ etsinyt käsiinsä. Netti on iso paikka, ja haluan pitää tämän blogin mun omana piilopaikkana ja mahdollisimman avoimena. En oo koskaan osannut oikein kirjoittaa päiväkirjaa, koska tuntuu kurjalta sulloa kaikki ajatukset suljettuihin kansiin ja laittaa piiloon, ikään kun mun kaikki pään sisäinen toiminta olis kiellettyä ja se pitäisi pitää vaan omana tietona ja ahdistua entisestään. Blogi tuntuu tavallaan isolta, avaralta huoneelta, josta voin luoda omanlaiseni ja olla rauhassa ajatuksieni kanssa. Kaiken lisäksi saada vielä voimia joiltain ihanilta ja hyviltä ihmisiltä, jotka vaivautuvat kommentoimaan kauniita sanoja. Kiitos teille, olette tervetulleita tähän huoneeseen<3!

mie

Jotain jännää mä kuitenkin löysin yksi päivä googlettamalla blogini nimen "kalorimeri". Nimittäin lasten/nuorten nettiyhteisössä nimeltä gosupermodel oli puhuttu musta. Mäkin olin kyseisellä sivustolla joskus 10-12 vuotiaana ja musta on pelottavaa, että jos kävijät on edelleen tuota ikäluokkaa, miten siellä on esim keskustelu "gosun proana jengi". Mitä ihmettä, tosi pelottavaa.

En nyt kauhistele asenteella "kun minähän olen nyt niin iso, vanha ja viisas". Paskan marjat, nuori ja tyhmä mä olen. Enemmän mua pelottaa tää läpimätä yhteiskunta, joka painostaa ihmisiä laihduttamaan yhä nuorempana ja nuorempana. Aikuiset päivittelee kun nykyajan nuoriso on niin laiskaa ja kaikki vääntää itselleen jotain mielenterveysongelmia. Mä olen asiasta (yllätys yllätys) hyvinkin erimieltä. Jos oletamme nyt, että nuorten mielenterveysongelmat esimerkiksi syömishäiriöt ovat lisääntyneet (josta en sinänsä ole niin varma, minusta tuntuu, että ne ovat nykyään vain enemmän pinnalla). Johtuuko se siitä, että nykyään syntyy vaan itsestään jotenkin "heikompia" ihmisiä? Ei todellakaan, ei evoluutio toimi näin nopeasti ja muuta ihmisiä yhdessä sukupolvessa radikaalisti!

Siihen mitä ihminen on vaikuttaa eniten kolme asiaa: Oma luonne + muut ihmiset & ypäristö + geenit, voimme varmuudella sanoa, etteivät geenit ole voineet muuttua merkittävästi, koska ne ovat olleet samankaltaisia aina, ja vain kulkevat jälkeläisille ja luovat uusia kokonaisuuksia. Ei myöskään ole mahdollista, että yhtäkkiä alkaa vaan syntyä jotenkin helpommin ongelmille altistuvia ihmisiä, luonteesta ei siis ole kyse.
           Jäljelle jää muut ihmiset ja ypäristö. Yksittäinen nuori ei voi päättää minne syntyy ja miten muut häntä kohtaan käyttäytyvät. Nykyajan yhteiskunta luo paljon paneita nuorille (myös aikuisille, jopa lapsille). On tarkat säännöt millainen sinun pitää olla, ja median lempi aihe on kertoa miten sinusta tulee tälläinen. Normaalin rajat ovat hyvin pienet ja yhteiskunta ei anna paljonkaan liikkumavaraa omalle tahdolle. Jos laki ei sitä kiellä, niin vähintääkin normit ja ihmisten omat säännöt.
          On ymmärrettävää, että kun lihavien määrä on maailmassa niin suuri, että yhteiskunta/media yrittää saada ihmiset innostumaan laihtumaan. Tämä jatkuva laihuuden ja materian korostaminen hyvän elämän edellityksenä kuitenkin iskostuu ja ihan pienten lasten päähän ja aiheuttaa valtavia paineita. Tässä kohtaa peliin puuttuvat geenit ja oma luonne. Vain todella harva pystyy elämään 100% tasapainoista elämää tässä myllerryksessä, ja jos pystyy on hyvin vahva luonne. Suurinosa reagoi paineisiin jollain tapaa. Osa yrittää muuttaa itseään täysin vaatimusten mukaiseksi, jolloin syömishäiriön puhkeaminen ei todellakaan ole ihme. Kaikkialla sanotaan suoraan ja epäsuoraan "PITÄÄ OLLA LAIHA". No miten toimii epävarma nuori ihminen, joka on syntynyt keskelle tätä sekamelskaa ilman aikaa varautua? Alkaa laihduttaa, muokkaa ulkonäköään, halii ympärileen materialistista tavaraa, pitää yllä pinnallisia ihmisuhteita. Aivan kuten meidät vaaditaan tekemään. Joillekkin hallinta lähtee anoreksiaa kohti, joillekkin bulimiaan, ednokseen tai bediin Toiselle jonnekkin ihan muualle, ei välttämättä syömishäiriöksi. Eivät kaikki välttämättä kestä näitä paineita, ja minun mielestäni niitä ei edes voi vaatia kestämään.

En väitä, että yhteiskunta olisi ollut ennen sen parempi. Ei se ole koskaan ollut hyvä. Tasa-arvo on jopa Suomessa aika kaukainen haave, vaikka meidät onkin aivopesty uskomaan, että "Suomi on hyvinvointivaltio ja täällä vallitsee demokratia ja tasa-arvo". Jos asiaan yhtään perehtyy huomaa, ettei se ihan näin taida olla. Suomi on ihan hyvä maa, verrattuna moneen muuhun, jossa asiat ovat vielä huonommin. Ihminen on liian itsekäs saadaakseen muuttettua tätä, ja siitä kärsivät kaikki. 

Mulla alkoi yksi päivä tosiaan ahdistaa vähän liikaa. Ei ollut ketään kelle puhua, mutta oli pakko saada parempi olo. Oon hyvinkin kiltti teini, ja en itseasiassa ole koskaan vetänyt "persekännejä" niin että oksennan aivoni pihalle ja sitä rataa. Viimeksi olin minkäänlaisessa kosketuksessa alkoholiin viime talvena, ja sitä ennen vain kerran. Nytkään en mitään hirveästi ottanut, mutta sen verran, että kaikki nauratti aika paljon. Soitin tyhmänä myös parille kaverille, mutta oikeastaan vaan kikatin. Ei siis mitään hirveän vakavaa, pelästyin kuitenkin omaa toimintaani vähän, koska mulla ei tosiaan ole hallussani mitään päihteitä vaan vähän "lainasin äitiltä ja isiltä" terästettä spriten sekaan. En jäänyt kiinni, enkä aiheuttanut mitään vahinkoa, ja kohtuudessa pysyin sen suhteen, ettei darraakaan ollut. Mikä siis on ongelma? Se että nyt kun kynnys on kerran ylitetty haluan toistaa saman uudelleen, eihän huonoja seurauksia ollut.
        Tässä kohtaa kun en juuri juonut ole, en henkilökohtaisesti sisäistä mitään vaaroja tai riskejä, vaan koen sen ainoastaan helpotuksena. Pelkään menettäväni kontrollin koko asian suhteen. Tämä nyt on ihan spekulointia ja ylidramatisointia, mutta en halua päihteistä vakituista pakokeinoa.

No sitten paino ja syöminen... No paino on edelleen sitä samaa 46kg ja oon ihan asennoitunut ettei mun paino tipu kilpirauhasen takia, jos en saa tyroksiinia. Tästä johtuen olen myös syönyt usein vähän enemmän kun yleensä kun "ei se kuitenkaan vielä tipu". No ei nyt ainakaan tipu jos alan syödä enemmän. Tyhmä minä. Tästä sitten seurasi sellainen juttu että oksensin ensimmäisen kerran tahallisesti. Oli todella säälittävä oksennus. Söin tonnikalaa vaikkei pitänyt ja menit vihaisena makaamaan pesuhuoneen lattialle ja hakkasin mahaani. Tajusin että "hei tästä tulee paha olo". Aloin painaa mahaa ja jännittää vatsalihaksia jolloin sain ulos vähän tonnikalaa oksennuksena (korostuksena; vähän). Innostuin ja aloin hyppiä ja pomppia ja sain ulos vielä ihan jonkunverran. En käyttänyt sormia tai tunkenut mitään kurkkuun, sitä en oikein hallitse. Mutta pikkuinen onnistumisen kokemus tuli tuostakin, vaikka todellakaan kaikki ei ulos tullut.
          Mitään bulimiaa mulle ei ole keskeytymässä, siitä ei ole huolta, sen verran surkea yritys kuitenkin oli.

Yksi päivä tein mukanakkaan. Aika järkyttävää.
 Miettikää, munakas! Pitäisikö tätä nyt kutsua repsahdukseksi vai miksi D:?

Pakko kysyä, onko se ihan ok, että kun harjaa hiuksia, harjaan jää niitä noin paljon? Pelottaa että kohta olen kalju, pitää tosiaan alkaa katsoa sitä eläinten biotiinia, mitä joku joskus suositteli.

:(

Nyt tämä säälittävä itsesäälissä kylpevä angstinen, pinnallinen teiniprinsessa - ihmisen alku lähtee höyhensaaria kohti. Pakataanko huomenna kaikki kamat (paitsi ne kaikkein turhimmat materiat, mitä joku on meille puoliväkisin tuputtanut, ja jota me aivopestyinä emme ole voineet vastustaa) mukaamme ja muutetaan yhdessä jonnekki asumattomalle seudulle. Rakennetaan uusi yhteiskunta, joka toimii alusuta asti oikein?
          Okei nyt menee jutut taas väsymyksen piikkiin, öitä! Muistakaa, että teissä ei ole mitään vikaa, teille on vain uskoteltu niin<3!

Koko maailma on yksi iso valhe ja harha

Tuntuu ihan pahalta kirjoittaa näin masentevia juttuja tänne, kun tän blogin idea olisi ennemmin auttaa jaksamaan (loin tämän kai alunperin omien tunteideni käsittelyyn ja jos tää nyt jotain muuta auttaa, niin se tuottaisi mulle tajuttoman hyvän mielen. Vaikken usko kuitenkaan tällaisen yhden ihmisen höpinöiden vaikuttavan kenenkään elämään). Mun on kuitenkin pakko saada kirjoittaa tänne, kun en voi kellekkään muulle tällä hetkellä voi puhua täysin rehellisesti.
     Oli aika häämentävä tilanne koulussa, kun opettaja selitti, että "kun meillä jokaisella on monta ihmistä jolle puhua, on aina joku tukena, jos toinen ei jostain syystä pysty". Siis mitä ihmettä? Onko jollain ihmisellä oikeasti niin laaja tukiverkosto? Musta olis ihan tajutonta, jos mun puhelimessa olis edes yksi numero, minne voisi soittaa tilanteessa, kuin tilanteessa. En edes pysty ajattelemaan, että sitten useampi. Amelia on tietenkin auttanut mua kamalasti ja ollut tosi hyvä ystävä, mutta hän on nyt tahtomattaan joutunut tilanteeseen, jonka takia olen jäänyt tavallaan yksin. Netin kautta olen myös saanut ihan uskomattomia ystäviä, mutta onko ihan väärin kaivata, sitä vanhanaikaista "face to face" kontaktia, se on kuitenkin niin erilaista.  Tokihan mulla on kavereita, jotka on tosi ihania ja hyviä ihmisiä, mutta ei niistä kukaan ymmärtäisi, tai edes tahtoisi ymmärtää. Niillä on oma parempi ja tasapainoisempi elämä.

Olisi se varmaan aika shokki, jos normaalin "mitä salkkareissa tapahtu?" "Oi näitkö sä kuinka komea poika!" tai "bodyshoppiin tuli uus tosi hyvän tuoksunen vartalorasva", tilalle paukauttaisinkin yhtäkkiä "hei btw tein muuten eilen itsemurhasuunnitelman, aattelin kuitenkin että olisin itsekäs paska, jos edes harkitsisin sitä, joten ei hätää. Mun silmät on muuten kipeet kun itkin itteni taas eilen uneen, jossa muuten kesti taas neljä tuntia, kun on nii heikko olo kun en oo syöny muutamaan päivään"

Tavallaan myös tilanteet, missä kaveri on voinut tekstata, jotain ihan viatonta "mitä kuuluu, nähtäiskö joku päivä?" Oon juuri itkemässä ripsareita pehmonalleen ja näpyttelen vastauksen "ihan hyvää, juu nähdään vaan :D". Kädet täristen laitan puhelimen tyynyn alle, ei me kuitenkaan nähdä. Joku soittaa juuri, ja muistuttaa jostain, jonka kuitenkin unohtaisin. Samaan aikaan istun lenkin jäljiltä metsässä yksin, heikottaa, väsyttää, tuntuu pahalta. "Hei soitan sulle kohta takasin oon just... menossa suihkuun"
          En edes kehtaisi vastata muulla tavalla, vaikuttaisin vielä säälittävämmältä teiniltä kun nyt olen. Äitikin joskus sanoi, ettei tämän ikäisellä ole oikeita ongelmia, ne vain tuntuvat siltä.

Enkeli, jonka piirsin kerran

Omia tunteita ja ajatuksia, on tosi vaikea pukea sanoiksi, saati kirjaimiksi. Lopulta se, miten saa ne ilmaistua vaikuttaa paljon pinnallisemmalta, mitä alunperin piti. Tai entä jos ne onkin? Oikeastaan, ehkä kaikki ihmisten ongelmat ovat melko pinnallisia. Inhimillisyys ja ihmisyys yleisestikkin on musta kovin ahdistavia asioita.  Oikeasti välillä tuntuu, että ihminen vain syö, paskoo ja sotii. Kun huomaan haavan vuotavan verta, tajuan kuinka toivoton maailma on. Uskon Jumalaan, mutta voiko kukaan silti varmuudella sanoa, että kuoleman jälkeen tulee muutakin kun pimeä loppu? Ehkä maailmankaikkeudella on jokin tosi suuri merkitys, jota tämän kaiken pahuuden keskellä on vain vaikea ymmärtää. Oon tosi paljon ajatellut, että tää kaikki mitä nyt on, on vain harhaa. Ei kukaan voi todistaa, että on olemassa jotain. Sitten taas mitä harha edes on? 

Lopetan nyt tämän, ennen kun aloitankaan.Mun ajatukset on luultavasti ihan typeriä ja hyödyttömiä.

Vaikka maailmassa olisinkin, joku hieno tarkoitus ja vaikka kaikki olisikin vain harhaa, elän silti ainakin jollai tasolla nyt ja tässä. Oli se sitten kuviteltua tai totta. Omistan tunteita tai ainakin luulen omistavani. Ja juuri tällä hetkellä uskon hyvin vahavasti tuntevani paljon surua, ahdistusta ja pelkoa. Pelkään tulevaisuutta. Olen tosi epävarma sen suhteen. Eniten pelkään ehkä yksinäisyyttä, sitä että kaikki katoaa mun elämästä. Jonain päivänä vain herään ja voin todeta, että mulla ei ole enää ketään. Omistan todella suuren yksinjäämisen ja hylätyksi tulemisen kammon ja siksi mun on vaikea kiintyä ihmisiin, pelkään menettäväni heidät kuitenkin.

Sattuu paljon vähemmän, jossei anna lupaa välittää, avautua tai luoda syviä siteitä. Kun sitten olen yksin, en ole kokenut niin suurta menetystä.

Silti tässä epävarmassa todelisuudessa, meistä jokainen varmaan kaipaisi halausta,
ja sanoja "Mä välitän susta ja pidän susta huolen. Sä olet turvassa".

Pieni hengähdys kun sai ulos, ainakin palasen sekamelskasta, joka vallitsee jossain tuolla mun sisällä. Oikeestaan varmaan koko kehossa.
    Pakko tehdä jotain vähän keventävää loppuun. Olisiko teillä mitään toiveita, mistä haluaisitte, että kirjoitan? Olen nyt miettinyt, josko tekisin saman tyylisellä ääni postauksella, pienen läpikäynnin mun elämästä ja miten olen päätynyt tähän pisteeseen, jossa nyt olen. Sen pohtiminen on ääneen mulle toki tosi rankkaa, mutta uskon, että se voisi auttaa itseäkin ymmärtämään tätä paremmin. Myös muita ideoita saa heitellä, koska uskon, että moni siellä on paljon fiksumpi, kuin minä ruudun tällä puolella.

Tahdon vielä muistuttaa, että vaikka me ihmiset ollaankin pieniä ja pelokkaita, tässä suuressa paikassa, nimeltä iankaikkisuus, emmekä voi todistaa toistemme olemassa oloa, voimme silti tukea toisiamme jaksamaan elää tämän kaiken läpi. Me kaikki tarvitsemme toisiamme. Emme ole toistemme vihollisia, vaan kaikki yksi pieni, kohta kymmenen miljardin joukko, joka on luotu ratkaisemaan tämän olemassa oloa koskevan mysteerin yhdessä!