Nolo teiniangstipaska

Viimeinen koulupäivä. Tätä vuotta on jäljellä 11 päivää.

Aamulla raahauduin kouluun. Nyt on pakko mennä. Lintsaamiselle on pakko laittaa stoppi heti alkuunsa. Ei tommonen vetele. Saan muutaman joululahjan kavereilta. Paljon suklaata. Mua vähän nolottaa esittää iloista, suklaa ei tee mua kovin iloiseksi.Mietin pystyisinköhän oksentamaan suklaata, se on kuulma tosi vaikeaa. Hypistelin lahjakasseja käsissäni, oli onneksi muutakin kun suklaata. Ei tarvinnut alkaa esittää iloista. Jei minua oli muistettu. Ehkä vain pakollisesta käytännöstä jakaa lahjoja, mutta olipahan kuitenkin. Aika syömispainotteista, onkohan se jotain vihjailua?

Pää on ihan täynnä tyhmiä juttuja. Juttelen kaverin kanssa sohvilla. Jollain tapaa jo kohta kymmenen vuoden aikainen kaveri, mutta nyt ollaan alettu ystävystyä uudelleen. Jokin siinä ihmisessä on tosi mystistä. Ihan kun se yrittäisi pitää tosi tiukkaan kiinni jostain roolista, sellaisesta mahdollisimman normaalista ja epäsyvällisestä. Jotenkin musta tuntuu, että sillä on jotain salattavaa. Yritän ottaa erilaisia puheen aiheita ja tarkastelen sen ilmeitä. Se tietää aika paljon itsemurhasta.. se tykkää puhua siitä. En usko, kuitenkaan että se on pahasti masentunut. Minäkin tykkään puhua aiheesta. (Ihan vain spekulaationa tietenkin). Se on tosi kiva tyyppi ja pystyn puhumaan sen kanssa lenkkeilystä. Joka on outoa, koska yleensä väitän kaikille että en liiku ikinä "hah hah sohvan ja jääkaapin väli on ihan tarpeeksi". No ei se ole.

Toinen kaveri liittyy seuraan. Sillä on kai ollut syömishäiriö. Tiedän että se näkee mun läpi. "Mikset sä syö?" "Hei syö nyt vähän muuten sä et jaksa". Aluksi kun tutustuttiin se piikitteli aika paljon. En tykännyt siitä oikein. Nykyään en oikein tykkää että mun syömisiin puututaan, mutta muuten se on muuttunut tosi lämpimäksi mua kohtaan. Vähän äidilliseksi, ja tahtoisin ehkä viettää sen kanssa aikaa. Mutta en uskalla kysyä, ei kukaan kuitenkaan jaksa mua. Enkä tahdo, että se kysyy mun syömisistä. Ei sille oo kiva valehdella, se on niin ihana mulle.

Tökin salaattia lautasella. Vien varovasti sitä vähän suuhun. Mutta kaikki katsoo, joten en voi jatkaa. Ärsyttää, koska mulla on nälkä.

Jouluista ohjelmaa. Istun paikallani ihmisten keskellä. Kaveri potkii leikillään tuoliani ja naurahdan. Se sanoo että mun hiukset on kivasti. Se ilkeä kaveri  ei puhunut mulle päivän aikana juuri mitään. Eikä mua haittaa. En oo vielä päättänyt olenko mä huono ihminen vai onko se vaan julma.

Amelia soittaa en voi vastata. Kännyköitä ei saisi edes käyttää. Laitoin tekstarin ja musta vähän tuntui, että se suuttui. Se sanoi ettei, mutta niin kaikki aina sanoo. Mulla oli tosi epämukava olo loppuajan.

Myöhemmin se seisoi kaverinsa kanssa. Juttelin sille, mutta tuntui teennäiseltä puhua. Ehkä se johtui siitä, että piti esittää iloista. Vaihettiin pari sanaa, mutta ei se tuntunut aidolta. "Heippa, me lähetään Nooran kaa, soitellaan". Joo soitellaan vaan.

Kotona makasin lattialla ja toivoin, että Amelia soittelisi. No ei se tietenkään soittanut, mä tiesin sen jo kun me nähtiin. Olisin halunnut itkeä, että mulla on ihan kamala olo. Oon pohtinut paljon elämän tarkotusta. Miksi oon olemassa. Miksi mitään on olemassa. Kuka kaiken loi ja miksi. Mistä syystä kaikki syntyi. Milloin kaikki alkoi, mitä oli silloin kun ei ollut mitään ja miten jotain on voinut olla äärettömästi. Mikä on ääretön? Ihan tyhmää.

Söin karjalanpiirakkaa ja äiti sanoi, että oon syönyt nyt vähän enemmän. Mulle tuli tosi paha olo ja vannoin itselleni, että ensi vuonna keskityn vain laihtumiseen. Se on aina helpompaa keväällä, en mä oo ikinä onnistunut laihtumaan syksyllä, päinvastoin.

Kun olin maannut tunnin tuijottaen kattoa apaattisena. Pari kaveria tekstas. Ei oltu juteltu vähään aikaan. Tuli hyvä mieli. Kerroin että oon ollut vähän allapäin, mutten muuta, en mä uskaltanut. Ne jutteli mukavia ja halusi nähdä. Heitti vähän läppääkin. Mulle tuli paljon parempi mieli. Mäkin halusin nähdä. Tuntuu pahalta olla yksin. Ei mua sitten ahdistanutkaan niin paljon. Lopetin odottamasta soittoa Amelialta, ei se mitään vaikkei se soittaiskaan, en halua olla takertuva, sellaiset ihmiset on rasittavia, siis ne takertuvat. Kai sekin ajattelee, että mulla menee paremmin, kun oon syönyt sen seurassa. Oikeestaan mulla menee aika paljon huonommin kai, mutten usko, että se haluaa kuunnella. Odotan joka hetki ensi vuotta, että pääsen aloittamaan abc-dieetin. Mun on pakko laihtua nyt tosi paljon, eikä syödä.

Kuuntelin muuten eilen illalla ihan kamalaa biisiä:

http://www.youtube.com/watch?v=EG4gSf-cAV8

Toi musiikki ja sanat tuntui tosi pahalta. Ensin mua oksetti, mutta viimeisen sanat oikeasti ahdisti. Yöllä kahdelta mä itkin vähän. Ihan tyhmää itkeä jonkun yhden suomalaisen biisin takia, joka ei ole kovin laadukaskaan. Kai mä olen vain vähän herkkä. Ja tyhmä.

Ostin Tiimarin alesta 4e toisen vaa`an ja parilla eurolla ruoka-liikuntapäiväkirjan ensi vuodelle. Kerrankin jotain halpaa ja hyödyllistä. Oon viimeaikoina tilaillu H&M sadoilla euroilla ja ostanut vaatteita, kosmetiikkaa ja sisustusjuttuja kassi tolkulla. Oon päätellyt, että yritän nyt kai sitten siirtää kurjaa oloa shoppailuun. Tyhmää, jälleen.

Mieliala +-

Oksensin eilen illalla. Ihan ihka ensimmäistä kertaa sormet kurkkuun. Viimeksi sain vähän ulos vatsalihaksilla, mutta tämä oli erilaista. Piti paastota, mutta söin... Jotenkin syömättömyys oli pitänyt kaikki tunteet piilossa ja kun söin ne puskivat esiin ja kaikki ahdistus muustakin kun syömisestä nousi pintaan. Juttelin Amelian kanssa puhelimessa ja oksensin samalla. 
"En mä saa mitään ulos, tulee vaan ilmaa"
"Muista olla seisaaltaan, kyllä sä pystyt siihen"
"En mä osaa! No okei yritän vielä kerran, oota."
"Jei hyvä, juu ootan!"

"Jes nyt tuli! Se oli tosi jännää!!!"
"Eikä, hyvä sinä! onnee!"
"Toi oli oikeesti kivaa, oota taas yritän saada lisää ulos"
"Jeiii, jes!!"
"Jee onnistu taas! Mun kurkkuun sattuu nyt sikana, en pysty enää..."
"No mut ihan sika hyvä, et opit sen tekniikan"

Ja näin mä kai sitten opin lopultakin oksentamaan. Ihan amatööristi, mutta jos tästä haluaa löytää jotain postitiivista toiselta kantilta, niin ehkä tää autto mun järkyttävää oksennuskammoa kohtaan. Ei se ollutkaan niin kamalaa kun pelkäsin. Tosin kurkku on tosi kipee, eikä kaloritkaan oo läheskään kaikki siellä pöntössä. Joten ei se ole ainakaan vielä kovin upea ja hieno taito. Liika oksentelu pilaisi hampaatkin. Pelkään myös, että jos opin oksentamaan mun syömissäätö muuttuu bulimiatyyppisemmäks. Nyt ei tosin oo mitään pelkoo, sen verran epämukava olo.

Mitäköhän muuta mulle kuuluu? No mun vaaka on Amelialla lainassa. Se on niin kätevän pieni kuljettaa mukana, eikä paina paljon mitään (:.

Ja joulufiilis on laskussa. Oon koko syksyn oottanu joulua ja nyt kun se viimein lähenee, mua alkaa ahdistaa. En ymmärrä miksi. Ärsyttää kun kaikki ahdistaa. Itseasiassa ahdistaa koska kaikki ahdistaa,

Mun mieliala on muutenkin nykyään ihan outo. Saatan aloittaa päivän "eikä ihana sää, ihanaa! tästä tulee hyvä päivä!! En kestä, kaikki on niin upeeta. Nyt musiikki täysille<3". Koulussa alkaa väsyttää ja koomaan koko päivän. Kotona alan itkeä, koska tuntuu niin pahalta. Ihmiset oli ilkeitä, minäkin olen ihan munapää. Äiti huutaa. Ei siihen tarvitse oikeastaan mitään syytä edes, että alkaa ahdistaa. Googletan miten lavastaa itsemurha onnettomuudeksi. Kukaan ei koskaan saisi tietää, mitä oikeasti tapahtui. Otan päiväunet, herään ja teen teetä. Nauran äsköiselle ololle ja ryttään itsemurhasuunnitelman roskiin, ihan naurettavaa toimintaa tosiaan. Linnottaudun koneen ääreen ja alan vedellä henkkamaukan ostoskoriin innoissani tavaraa. "Tää, tää ja tää. Oon niin onnellinen, haluun kaikkee ihanaa. Voi, että noi tossut tekee musta maailman onnellisimman tytön". Oon maailman onnekkain ihminen maailmassa! Valvon pitkään ja tilailen ihan turhaa tavaraa. 

          Myöhemmin tavaraa alkaa ilmaantua postiin, äidille en sano mitään, suunnittelen miten haen ne salaa. Kavereille sanon välillä että tilasin jotain pientä, en aina. Vaatteet eivät olleetkaan mitenkään ihmeellisiä. Mietin mitä mun päässä liikkuu. Tungen kaikki vaatehuoneeseen, sinne ei kyllä enää kohta mahdu mitään. Tuskin mä noitakaan koskaan käytän. Ahdistaa, miksi mun pitää olla tällainen? Mikä mussa on vikana. Itken sängyn nurkassa ja tärisen. Kukaan ei välitä. Edes tavarat eivät tuoneet onnea.

           Herään iloisena viikonloppuaamuna. Ihana viesti siltä pojalta... En kestä! Oon valmis luovuttamaan pienelle säädölle koko elämäni. Haluan heittäytyä villiin ja jännittävään suhteeseen täysin. Tahdon semmoisen rakkauden kuin leffoissa! Kaipaan rakkautta niin paljon.... Yhtäkkiä kesken viestittelyn alkaa ahdistaa. En mä voi päästää ketään mun lähelle. Eihän toi ees ollut niin kiva.. apua, pakko äkkiä mennä oflineen. Sanon että meen nukkumaan. Ahdistaa, likainen oli pelkästä pienestä flirtistä. Pakko saada kaikki ihmiset ulos mun elämästä!

Istun ihan yksin kotona. Tajuan ettei elämässä oo mitään järkeä. Lyön itseni vatsaan... Olen niin lihava. Ei tässä kropassa olossa oo mitään järkeä. Miksi kukaan rakastaisi mua kun oon kaikin puolin niin huono ihminen. Säälittävää itsesääliä. Kato nyt ittees, olet niin nolo... Ei kukaan muu ole tuollainen. Joku tulee kotiin, kuivaan äkkiä kyyneleet. Jos tosiaan tappaisin itseni... Ei se olisi kellekään haitallista. En oo aikaan saanut mitään niin hienoa että mun pitäisi elää. Aloitan kirjoittamaan itsemurhaviestiä. "Rakkaat vanhemmat....".

Aamulla ahdistaa vieläkin. Koko päivän mietin elämän tarkoitusta. Entä jos kaikki oleva on vain harhaa, kuvitelmaa, unta. Mitä siis tapahtuisi jos kuolisin...? Nään jokaisen esineen itsemurhavälineenä. Häpeän ajatuksiani ja mietin, että entä jos joku pystyy lukemaan niitä. Hirveää! Pakko äkkiä ajatella jotain, mikä ei kiinnitä huomiota. Loppu päivästä kaveri päättää yhtäkkiä ollakkin super hyvällä tuulella. Iloisuus kai tartuu minuun ja nauran vatsakippurassa. Elämä on ihanaa! Koulun jälkeen on pakko mennä shoppailemaan! Seppälässä vaikka mitä uutta... pakko saada kaikki! Ihan kaikki!

Kaupungilla ahdistaa taas.. Ihmiset on niin laihoja. Pidättelen kyyneliä ja menen kauppakeskuksen vessaan niiskuttamaan. Miks kaikki on niin vaikeeta...?

"Masentaamasentaa... Kaikki-on-kamalaa-tahon-kuolla-itkettää....masentaamasentaa.... Kaikki-on-upeeta-oon-niin-onnellinen..... Yhyy-en-voi-olla-onnellinen-oon-niin-turha-paska..... Masentaa... jne"

Juttelin Amelian kanssa, tästä mun mielialan isoista muutoksista. Suurimman osan ajasta oon alakuloinen. En mitenkään merkittävän masentunut. Tuntuu vaan turhalta ja mitättömältä, millään ei ole mitään väliä. Sitten tulee masnennus- ja ilopiikkejä. Yhtäkkiä  ihan hetkessä oon tappamassa itteeni tai päinvastoin ryntään ilosena joka paikkaan, tanssin, riehun, teen päätöksiä yhtään harkitsematta. Haluun vaan olla villi ja vapaa.

           Amelia ehdotti kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Mutta kun kaverin kaverilla/säädöllä/ihastuksella oli kaksisuuntainen... Se kuulosti ihan erilaiselta. Maaninen- ja depressiivinenkausi kesti tyyliin puolivuotta. Mulla kestää puolesta tunnista pariin päivään. Yleensä muutaman tunnin. Heittelyt on tosi rajuja, mutten jotenkin tajua mistä ne johtuu... Kuitenkin semmoista negatiivista oloa on paljon enemmän, pieni pahaolo on normaali olotila... Ei kuitenkaa kokoajan sitä ääripahaaoloa. Se tulee juurikin aina piikkinä hetkeksi. Aika usein, muttei ne piikit oo pitkiä.

P.s. Multa on nyt toivottu postausta:
-turvaruoista
-päivä kuvina

Onko muita toiveit c:?

Mom...

Tiedättekö sen tunteen, kun muidet asettamat vaatimukset ovat korkeammalla, kuin mihin omat voimavarat riittävät? Oon aina halunnut päästä lääkkikseen, mutta olen lähiaikoina ehkä tajunnut etten pysty siihen. Lukiokin on mulle ihan liian rankka. Mun yleiskunto on huonontunut, koska en ehdi nukkua yli 4h yössä. Ja kun viikonlppuna olisi aikaa nukkua jopa vähän enemmän, ei se enää edes onnistu. En vaan osaa enää nukkua! Siitä seurauksena on kokoajan fyysisesti hieman oksettava olo.

Amelia antoi mulle pari melatoniinia, seuraavan kerran kun ei tarvi valvoa kokeitten takia koko yötä, niin napsaisen semmoisen ja toivon, että saisin nukuttua. Tää unettomuus on nimittäin ihan kamalaa ja raastavaa. Pääsen uneen ehkä kolmen- neljän aikaan yöllä ja herätys soi puoli seitsemän (kun talvi tulee, niin puoli kuusi). Jos seuraavana päivänä on koe, en pääse vielä silloinkaa nukkumaan. Unet jää ihan helposti vaan kahteen tuntiin.

   

Äiti oli jutellu mun fyysisestä tilanteesta (niiden mielestä mun keho ei toimi... En ymmärrä sitä) lääkärin kanssa, kun terkka oli sanonut sille jotain. Samalla lääkäri oli kysynyt "Hei oliko se sun tyttäres se, joka menee lääkkikseen, mun tuleva kollega?" Oltiin juuri pari päivää sit juteltu äidin kanssa, että en mene lääkkikseen, vaan musta tulee psykologi tai terveydenhoitaja. Silti äiti oli hehkuttanut kuinka mä menen sinne ja kuinka hyvä mä olen koulussa, ihan helposti tulee hyviä numeroita, kun itestään...  Kotona äiti sanoi mulle, että sitä hävettää myöntää ettei musta tulekkaan lääkäriä. Se on kai noloa.

          Ensinäkin hyvät numerot ei todellakaan tule mulle itsesään, joudun lukemaan tosiaan kaikki yöt. Päivällä on turhaa, koska läksyihin menee monta tuntia, sitten kaikki esseet ja projektit. Jos yritän lukea ja pyydän muita olemaan hiljempaa, niin saan vain vatauksia "sä et asu täällä yksin, täällä saa pitää just niin kovaa melua kun huvittaa". Jos mä puhun puhelimessa, kun äiti vaikka juo kahvia, ovet alkaa lentää ja huutaa "VITTU KUN MÄ EN SAA KOSKAAN OLLA RAUHASSA; MÄ TEEN KAHEKSAN TUNTISTA TYÖPÄIVÄÄ JOTEN MULLA ON OIKEUS OLLA RAUHASSA JUST SILLON KUN MÄ HALUUN".


Mun kolupäivät on myös 8h... +2-3h läksyt + 2-6h kokeisiin luku.
(Ja isikin tekee välillä 12 tuntistakin)

Äiti aina puhuu sen kavereille kuinka "meidän tyttö on niin fiksu, osaa kaiken ja saa aina kymppejä." Jos epäonnistun jossain, ei siitä saa puhua, se on noloa. Tosin jos käyttäydyn sen arvoihin epäsopivasti niin kaikki tietävät siitä 100km säteellä. Kun hänellä on niin stressaava ja vaikea elämä, kun piti taas suorittaa se kahdeksan tunnin työpäivä ja tuli jopa melkein kiire päästä vyöhyketerapeutille/hierojalle. "Hirveä stressi, kun kampaajalla ei ollutkaan vapaata aikaa tuntia myöhemmin, vaan nyt pitää siirtää lenkkiä vähän eteenpäin. No mutta se meidän tyttöhän voi vahtia pikkusiskoaan, ei tarvitse ottaa mukaan. Ai et muka ehdi? Miten niin sulla on huomenna ruotsinkoe? Etkö sä tajua kuinka vaikeaa mun elämä on, etkä koskaan ajattele muuta kun ittees??? Itsekäs kakara, mikä ihmeen luonnevika sulle on, luulis että mun esimerkillä olis kasvanu parempia lapsia"

En nyt väitä, että äiti olis maailman huonoin äiti, mutta oon aika vakaasti sitä mieltä, ettei se ole ihminen jolle "äitiys sopii". Se on liian kiinni omassa elämässään, ettei ole luonne, jolle sopii lapset. Ei kai se oo sen vika, mutta musta on väärin mua ja mun pikkusiskoa kohtaan, että me kärsitään siitä. Mun pikkusisko on vielä niin pieni ja äiti huutaa sille ihan armotta. Se sotkee välillä tusseilla kätensä, kun piirtää ja äiti saattaa aloittaa jonkun "Hahahh nolo vauva! Et osaa ees piirtää! Sulta pitää ottaa tussit pois, kun oot tommonen vauva, joka ei osaa mitään".

Mulle se oli pienenä vielä pahempi, koska olin esikoinen, eikä se osannu tätäkään vähää suhtautua lapsiin. Kai se on jollai tasolla ymmärrettävää, että ekalla lapsella vasta "harjoitellaan". Mutta tuntuu, että ainoo syy miksi se halus vauvan, oli kun "ne on niin söpöjä". Ei kuulma sen sanojen mukaan "olla enää niin kivoja, kun ollaan kasvettu". Miten niin kivoja? Hankitaanko lapsia, koska ne on kivoja?


Ja kaikki tämä käytös on oikeutettua koska, ollaan kuulma "saatu kaikki, mitä ollaan pyydetty". Korvaako materalistiset esineet, muka oikeasti rakkauden? Kuvitteleeko se, että se on tavallaan ostanut meidät semmoisiksi kun se haluaisi meidän olevan, koska saadaan, vaikka joku uus kamera. Kyllä mä arvostan kaikkea, mitä oon saanut, mutta kun ainoa asia mitä mä oikeasti haluaisin olisi se, että olisin hyvä näin, riittäisin äidille myös vikojeni kanssa, eikä mun tarvis olla mikään "super lapsi". Miksi mä en ole tarpeeksi hyvä, että mua voisi rakastaa näinkin?

Isän kanssa mulla on ihan hyvät välit, vähän etäiset, kun se tuntuu olevan aina töissä. Mutta näin isänpäivänä tahdon sanoa, että I love u dad<3.

Jouluhehkutusta & pahaa oloa

Heipskukkuu. Mun pitäis olla hyvänä oppilaana lukemassa kokeisiin nytkin, mut löysin itteni kokoajan ajattelemasta, että nyt tekis niin mieli kirjoittaa. Mulla on oikeestaan aika monta aihetta mistä voisin selittää, mutten taidan tunkea kaikkea yhteen postaukseen. Ajattelin kertoa kuinka on tässä lähipäivinä mennyt.

Puolet minusta

Jonkun aika sitten kävin kiertelemässä kaupungilla ja tajusin että joulu tulee! Rakastan joulua niin paljon. Koko perhe on yhdessä, kukaan ei riitele ja kaikki on iloisia. On ihana tunnelma, ihania tuoksuja, kauniin näköistä, lahjoja, joulupukki, joulupukin kuumalinja, lunta, kirkko.... ja ruoka. Jouluruoka on tosi hyvää. Lanttulaatikko, kalkkuna, lohi, joulutortut, piparit... kaikki hirveät kalorit! Voikun joulu olisi yksi päivä vuodessa, jolloin yksikään kalori ei imeytyisi tai lihottaisi. Vaikka tahtoisin ihan hirveästi, en pysty joulunakaan lopettamaan tätä maagisesti seinään. Mutta aijon yrittää olla jouluna niin normaali kun pystyn. Ongelmana on vain se, että pelkään että menetän kotrollin ja alan vaikka ahmia! Tai syön muuten liikaa, koska en tiedä pajon normaalisti pitäisi syödä. Jos taas käytän kaike ajan punniten ja miettien  paljon on sopiva määrä, ei sekää ole normaalia. En voi antaa täyttä vapautta, mutten haluaisi miettiä koko joulua vaan ruokaa! Arg. 
Mutta tälläisiä herkullisuuksia bongasin karkkihyllyiltä:

Fazerin piparisuklaa. Varmaan lähes kaikki suomen naiset rakastaa tätä.
Tai en ole ainakaan koskaan kuullut ettei joku tykkäisi XD.
Syötiin tätä ainakin 3 vuotta sitten jouluna kaverin kanssa monta levyä puokkiin.

Enkelisuklaat! Näitä on aina jouluna kulhoissa joka puolella.

Geisha oli mun lempi suklaa pienenä. Vieläkin maistuisi varmaan ihanalta.
Ja ihanan vaaleanpunainen :3

Omar, nom :3. Nämä oli kanssa ihana lapsuuden herkku!

Fazerinan suuri ystävä en ole, tai en ole maistanut nyt vuosiin,
joten voihan se olla että nekin olisivat hyviä

Ihana konvehtirasia, näitäkin löytyy aina jouluna pöydältä!

Veikkaan, että saatte kuulla jouluhehkutusta, viimeistään joulukuussa varmaan jokaisessa postauksessa :D.

No sitten, mitäs muuta olen puuhaillut? No mun sosiaalisuustaso on taas tehnyt jyrkän laskun. Oon onneks kuitenkin nähnyt kavereita. On tosi huojentavaa, kun esim. leffassa käydessä kukaan ei enään kysy edes miksi en syö herkkuja. Se on kaikille kai jo itsestäänselvyys. Helpottaa tosi paljon!
          Näin myös Ameliaa ja tehtiin itse glögiä! Sen tekeminen ei vaadi mitään suuria keittiötaitoja ja loihdittua saa lähes 0 kalorista todella hyvää glögiä.

Eli ensin laitetaan kattilaan jotain glögiin sopivaa funlight (yms) mehua. Meillä taisi olla Rainbow karpalo-mustaherukka light mehutiivistettä.  Sitten vain laitetaan sekaan oman maun mukaan kaikkia jouluisia mausteita! Esimerkiksi piparimausteessa on jo monta valmiiksi sekaisin, sitten kanelia, kardemummaa, inkivääriä. Googlessa luki että "kaneli, neilikka ja inkivääri", mutta kyllä siihen voi varmaan muutakin laittaa (:!

Sitten kannattaa siivilöidä, koska meillä ainakin lorahti mausteita "vähän" liikaa.

Kaadettiin glögi pulloon, sammutettiin valot ja sytytettiin kynttilöitä. Fiilisteltiin tullutta syksyä ja juotiin glögiä. Ihana tunnelma! Tunnelmaan olisi varmaan sopinut syvällisten puhuminen, mutta keskustelun aihe taisi olla laksat XD.... Noh, ihan sika kivaa oli! En tiedä luetko sä tätä Amelia, mutta jos luet niin oot hirveen ihana, ja toivon sulle kamalasti voimia ja tsemppiä. Vaikken aina ookkaan maailman ihanin ystävä, niin oot mulle hirmuisen tärkeä<3!

Glögi maistuu ihan parhaalta viinilaseista, tuli tosi aikuismainen olo :D!

No mutta muuten en oo taas käyttäytynyt yhtään kypsästi tai fiksusti. Oon monta kertaa säikähtänyt omia ajatuksiani. Saatan ihan vahigossa ajatella "sitten kun tapan itteni niin..." tai "no ihan sama, kuitenkin kun kuolen...". En mä ole tappamassa itseäni, mutta silti mietin tosi usein miten sen tekisin, missä, milloin... Siis miksi mä oikein ajattelen tälläistä? Vaikka mulla on nyt tapahtunut aika raju mielialan lasku ja kamalan surullinen olo kokoajan, niin en mä silti itsemurhaa voisi tehdä. Sen sijaan alkoholiin turvauduin taas kerran. Tällä kertaa vaan meni vähän yli, Join finlandiaa, ja jotain muuta viinaa sekoitettuna limsaan. Join kuitenkin paljon kovempaa tahtia ja enemmän kuin viimeksi. Ajattelin vain kokoajan ettei vielä ole tarpeeksi hyvä olo, en ole tarpeeksi sekaisin, tarvitsen lisää! En pysynyt enään pystyssä, vaan makasin lattialla. Lopulta silmissä pimeni ja seuraava asia jonka tajusin oli, että mattoni oli ihan oksennuksessa. Yritin nousta ylös mutten päässyt ja kohta sitä oli lattiallakin. En ole varmaan koskaan oksentanut kerralla niin paljoa! En pystynyt siivoamaan vaan makasin ihan toimintakyvyttömänä sängyssä ja yritin jutella kik-perheen kanssa, koska pelotti niin paljon (kirjoittaminen oli kyllä aika vaikeaa...). Selvisin kuitenkin säsikähdyksellä ja suursiivouksella. Seuraavana päivänä koulussa pikkuisen huono olo. 
          Ei ollut yhtään viisasta. Jos en kerran pääse tuon enempää sekaisin juomalla ja sitten joutuu kärsimään jälkenpäin, en oikeasti taida olla ihminen jolle sopii alkoholi. Tahdon päästä irti tästä maailmasta, saada jotain aistiharhoja ja hyvän olon! En fyysistä toimintakyvyttömyyttä ja oksentamista. Miten sen sitten saa, jos ei alkoholilla. Maailma on paha paikka ja tahdoin täältä vaan niin kovasti karkuun. Alkoholi taitaa olla enemmän sellainen joka sopii kavereiden kanssa hauskanpitoon, ei kyllä todellakaan yksin huolien hukuttamiseen. Nyt ei vaan ole jotenkin jaksamista ja fiiliksiä pitää hauskaa. Mieliala on maassa, eikä se nuose.
           Kaipaan halausta.

Todella nolojen kännien lisäksi olen yrittänyt liikkua ja käydä lenkillä. Masentaa vaan niin paljon, että sängyn nurkka tuntuu paljon paremmalta vaihtoehdolta. Kun jaksaa lähteä juoksemaan, se vähän auttaa, mutta se lähteminen on tosi vaikeaa. 

Lopuksi vielä yksi ruoka kuva:

Hirmuisen hyvää tonnikalaa kasvisten kanssa+ porkkanoita.
          (Pitäisi muuten taas alkaa vähentää päivän kaloreita..)

Aivopesty maailma

Kello on jo aika paljon, mutta mun tosiaan teki niin kovasti mieli kirjoittaa! Mua on varoiteltu lähiaikoina aika useasti, että kannattaa varoa mitä blogissa julkaisen, jotkut saattaa tunnistaa. Mutta mikä syy mun tutuilla olisi etsiä tälläistä blogia, kyllä muakin vähän ihmetyttäis millä syyllä ne tälläistä tekstiä olis googlettanut/ etsinyt käsiinsä. Netti on iso paikka, ja haluan pitää tämän blogin mun omana piilopaikkana ja mahdollisimman avoimena. En oo koskaan osannut oikein kirjoittaa päiväkirjaa, koska tuntuu kurjalta sulloa kaikki ajatukset suljettuihin kansiin ja laittaa piiloon, ikään kun mun kaikki pään sisäinen toiminta olis kiellettyä ja se pitäisi pitää vaan omana tietona ja ahdistua entisestään. Blogi tuntuu tavallaan isolta, avaralta huoneelta, josta voin luoda omanlaiseni ja olla rauhassa ajatuksieni kanssa. Kaiken lisäksi saada vielä voimia joiltain ihanilta ja hyviltä ihmisiltä, jotka vaivautuvat kommentoimaan kauniita sanoja. Kiitos teille, olette tervetulleita tähän huoneeseen<3!

mie

Jotain jännää mä kuitenkin löysin yksi päivä googlettamalla blogini nimen "kalorimeri". Nimittäin lasten/nuorten nettiyhteisössä nimeltä gosupermodel oli puhuttu musta. Mäkin olin kyseisellä sivustolla joskus 10-12 vuotiaana ja musta on pelottavaa, että jos kävijät on edelleen tuota ikäluokkaa, miten siellä on esim keskustelu "gosun proana jengi". Mitä ihmettä, tosi pelottavaa.

En nyt kauhistele asenteella "kun minähän olen nyt niin iso, vanha ja viisas". Paskan marjat, nuori ja tyhmä mä olen. Enemmän mua pelottaa tää läpimätä yhteiskunta, joka painostaa ihmisiä laihduttamaan yhä nuorempana ja nuorempana. Aikuiset päivittelee kun nykyajan nuoriso on niin laiskaa ja kaikki vääntää itselleen jotain mielenterveysongelmia. Mä olen asiasta (yllätys yllätys) hyvinkin erimieltä. Jos oletamme nyt, että nuorten mielenterveysongelmat esimerkiksi syömishäiriöt ovat lisääntyneet (josta en sinänsä ole niin varma, minusta tuntuu, että ne ovat nykyään vain enemmän pinnalla). Johtuuko se siitä, että nykyään syntyy vaan itsestään jotenkin "heikompia" ihmisiä? Ei todellakaan, ei evoluutio toimi näin nopeasti ja muuta ihmisiä yhdessä sukupolvessa radikaalisti!

Siihen mitä ihminen on vaikuttaa eniten kolme asiaa: Oma luonne + muut ihmiset & ypäristö + geenit, voimme varmuudella sanoa, etteivät geenit ole voineet muuttua merkittävästi, koska ne ovat olleet samankaltaisia aina, ja vain kulkevat jälkeläisille ja luovat uusia kokonaisuuksia. Ei myöskään ole mahdollista, että yhtäkkiä alkaa vaan syntyä jotenkin helpommin ongelmille altistuvia ihmisiä, luonteesta ei siis ole kyse.
           Jäljelle jää muut ihmiset ja ypäristö. Yksittäinen nuori ei voi päättää minne syntyy ja miten muut häntä kohtaan käyttäytyvät. Nykyajan yhteiskunta luo paljon paneita nuorille (myös aikuisille, jopa lapsille). On tarkat säännöt millainen sinun pitää olla, ja median lempi aihe on kertoa miten sinusta tulee tälläinen. Normaalin rajat ovat hyvin pienet ja yhteiskunta ei anna paljonkaan liikkumavaraa omalle tahdolle. Jos laki ei sitä kiellä, niin vähintääkin normit ja ihmisten omat säännöt.
          On ymmärrettävää, että kun lihavien määrä on maailmassa niin suuri, että yhteiskunta/media yrittää saada ihmiset innostumaan laihtumaan. Tämä jatkuva laihuuden ja materian korostaminen hyvän elämän edellityksenä kuitenkin iskostuu ja ihan pienten lasten päähän ja aiheuttaa valtavia paineita. Tässä kohtaa peliin puuttuvat geenit ja oma luonne. Vain todella harva pystyy elämään 100% tasapainoista elämää tässä myllerryksessä, ja jos pystyy on hyvin vahva luonne. Suurinosa reagoi paineisiin jollain tapaa. Osa yrittää muuttaa itseään täysin vaatimusten mukaiseksi, jolloin syömishäiriön puhkeaminen ei todellakaan ole ihme. Kaikkialla sanotaan suoraan ja epäsuoraan "PITÄÄ OLLA LAIHA". No miten toimii epävarma nuori ihminen, joka on syntynyt keskelle tätä sekamelskaa ilman aikaa varautua? Alkaa laihduttaa, muokkaa ulkonäköään, halii ympärileen materialistista tavaraa, pitää yllä pinnallisia ihmisuhteita. Aivan kuten meidät vaaditaan tekemään. Joillekkin hallinta lähtee anoreksiaa kohti, joillekkin bulimiaan, ednokseen tai bediin Toiselle jonnekkin ihan muualle, ei välttämättä syömishäiriöksi. Eivät kaikki välttämättä kestä näitä paineita, ja minun mielestäni niitä ei edes voi vaatia kestämään.

En väitä, että yhteiskunta olisi ollut ennen sen parempi. Ei se ole koskaan ollut hyvä. Tasa-arvo on jopa Suomessa aika kaukainen haave, vaikka meidät onkin aivopesty uskomaan, että "Suomi on hyvinvointivaltio ja täällä vallitsee demokratia ja tasa-arvo". Jos asiaan yhtään perehtyy huomaa, ettei se ihan näin taida olla. Suomi on ihan hyvä maa, verrattuna moneen muuhun, jossa asiat ovat vielä huonommin. Ihminen on liian itsekäs saadaakseen muuttettua tätä, ja siitä kärsivät kaikki. 

Mulla alkoi yksi päivä tosiaan ahdistaa vähän liikaa. Ei ollut ketään kelle puhua, mutta oli pakko saada parempi olo. Oon hyvinkin kiltti teini, ja en itseasiassa ole koskaan vetänyt "persekännejä" niin että oksennan aivoni pihalle ja sitä rataa. Viimeksi olin minkäänlaisessa kosketuksessa alkoholiin viime talvena, ja sitä ennen vain kerran. Nytkään en mitään hirveästi ottanut, mutta sen verran, että kaikki nauratti aika paljon. Soitin tyhmänä myös parille kaverille, mutta oikeastaan vaan kikatin. Ei siis mitään hirveän vakavaa, pelästyin kuitenkin omaa toimintaani vähän, koska mulla ei tosiaan ole hallussani mitään päihteitä vaan vähän "lainasin äitiltä ja isiltä" terästettä spriten sekaan. En jäänyt kiinni, enkä aiheuttanut mitään vahinkoa, ja kohtuudessa pysyin sen suhteen, ettei darraakaan ollut. Mikä siis on ongelma? Se että nyt kun kynnys on kerran ylitetty haluan toistaa saman uudelleen, eihän huonoja seurauksia ollut.
        Tässä kohtaa kun en juuri juonut ole, en henkilökohtaisesti sisäistä mitään vaaroja tai riskejä, vaan koen sen ainoastaan helpotuksena. Pelkään menettäväni kontrollin koko asian suhteen. Tämä nyt on ihan spekulointia ja ylidramatisointia, mutta en halua päihteistä vakituista pakokeinoa.

No sitten paino ja syöminen... No paino on edelleen sitä samaa 46kg ja oon ihan asennoitunut ettei mun paino tipu kilpirauhasen takia, jos en saa tyroksiinia. Tästä johtuen olen myös syönyt usein vähän enemmän kun yleensä kun "ei se kuitenkaan vielä tipu". No ei nyt ainakaan tipu jos alan syödä enemmän. Tyhmä minä. Tästä sitten seurasi sellainen juttu että oksensin ensimmäisen kerran tahallisesti. Oli todella säälittävä oksennus. Söin tonnikalaa vaikkei pitänyt ja menit vihaisena makaamaan pesuhuoneen lattialle ja hakkasin mahaani. Tajusin että "hei tästä tulee paha olo". Aloin painaa mahaa ja jännittää vatsalihaksia jolloin sain ulos vähän tonnikalaa oksennuksena (korostuksena; vähän). Innostuin ja aloin hyppiä ja pomppia ja sain ulos vielä ihan jonkunverran. En käyttänyt sormia tai tunkenut mitään kurkkuun, sitä en oikein hallitse. Mutta pikkuinen onnistumisen kokemus tuli tuostakin, vaikka todellakaan kaikki ei ulos tullut.
          Mitään bulimiaa mulle ei ole keskeytymässä, siitä ei ole huolta, sen verran surkea yritys kuitenkin oli.

Yksi päivä tein mukanakkaan. Aika järkyttävää.
 Miettikää, munakas! Pitäisikö tätä nyt kutsua repsahdukseksi vai miksi D:?

Pakko kysyä, onko se ihan ok, että kun harjaa hiuksia, harjaan jää niitä noin paljon? Pelottaa että kohta olen kalju, pitää tosiaan alkaa katsoa sitä eläinten biotiinia, mitä joku joskus suositteli.

:(

Nyt tämä säälittävä itsesäälissä kylpevä angstinen, pinnallinen teiniprinsessa - ihmisen alku lähtee höyhensaaria kohti. Pakataanko huomenna kaikki kamat (paitsi ne kaikkein turhimmat materiat, mitä joku on meille puoliväkisin tuputtanut, ja jota me aivopestyinä emme ole voineet vastustaa) mukaamme ja muutetaan yhdessä jonnekki asumattomalle seudulle. Rakennetaan uusi yhteiskunta, joka toimii alusuta asti oikein?
          Okei nyt menee jutut taas väsymyksen piikkiin, öitä! Muistakaa, että teissä ei ole mitään vikaa, teille on vain uskoteltu niin<3!

Ollaan ystäviä jookos, niinkun ananas ja kookos

Voikun saisin nyt koottua nää kaikki ajatukset yhdeksi lauseeksi, mutta kun ei ne kokoonnu. Oon viime viikkoina leikkiny tosi paljon itsemurha ajatuksella. Ei, en siis todellakaan ole sitä tekemässä! Lähinnä mua kiehtoo, mitä kuoleman jälkeen tulee. Toinen asia on se, että silloin loppuisi nämä kaikki murheet. Mutta ei silti, vielä on liikaa tehtävää täällä maan päällä. Eikä ihmisen ehkä kuulukkaan päättää itse kuolemastaan, en minä ainakaan pystyisi niin isoon päätökseen, kun ei ne pienemmätkään suju.

Joku outo kuva musta

Kokoajan vaan surettaa ja masentaa. Enkä tiedä miten sen saa loppumaan. Kaipaan tosi paljon välittämistä tällä hetkelle, ettei tuntuisi kokoajan siltä kuin olisi yksin. Viikonloppuna meen leffaan kaverin kanssa, se otti ihan itse yhteyttä ja pyysi, miksi? Välittäiskö se... tuskin. Tän ihmisen kanssa olin reilu vuosi sitten hyvä kaveri. Se oli silloin varmaan se joka oli nähnyt mun useiten syövänkin, lopulta en pystynyt enää senkään kanssa ja sitten jäi tapaamisetkin pikkuhiljaa. En jaksanut pitää yhteyttä samalla tavalla, ei sekään. Tää ihminen varmaan ymmärsi mua parhaiten, ei ehkä hyvin, mutta paremmin kun muut. Muistan vieläkin yhden puhelun about 2 vuotta sitten, kun tää kerto itkukurkussa olevansa tosi huolissaan musta. Liikutuin ihan kamalasti. Joku oikeasti välitti. nyyhkytettiin vaan puhelimeen ja lopuks jompi kumpi totes "Ollaan tässä varmaan koko yö, kun eihän tätä puhelua voi mitenkään tyylikkäästi lopettaa". Sitten itketti ja nauratti yhtä aikaa.
     Meillä oli myös hirmu hyvää läppää. Okei no tosi huonoa, ihan järkyttävän surkeaa. Mutta niin hauskaa! Enään ei olla niin paljn yhteyksissä, mutta hyvät muistot on vähintäänkin. Paras muisto ikinä on tallinnan risteily (inhoan sanaa risteily... saan siitä kylmiä väreitä :,D). Ihan parasta juosta ympäri laivan kantta korkokengillä. Siitä on jo puolitoista vuotta. Muistan tän häröilyn olleen sillon jo aika intenssiivistä, mutta silti söin laivan buffetissa masun täyteen. Ei ahdistanut (okei no kotona kai kirjoitin viisi sivua päiväkirjaan jo pelkästä ruoka-ahdistuksesta), mutta silloin oli upeaa. Mulla ei ole yhtään pahaa ajatusta päässä tästä ihmisestä, pelkästään hyvää. Tietenkään mikään kaveruus ei ole ruusuilla tanssimista, mutta ihan suoraan sanottuna oon unohtanut ne kaikki huonot hetket.

Nyt kun aloin muistella, pakko mainita eräs toinenkin ystävä. Ollaan jonkun verran enemmän tekemisissä, ja tänään oikeastaan nähtiinkin ohimennen ja kesällä oltiin ihan kohtalaisesti tekemisissä. Oikeastaan musta ei edes tunnu, että ollaan pahasti etäännytty. Koulun takia vaan nähty vähän harvemmin, mutta uskon, että etenkin lomilla nähdään ihan entiseen tapaan. Oikeastaan yhteydenpidon pysyminen, johtuu täysin tästä mun kaverista. Se muistaa kysyä kuulumisia ja tekstaa, sopii tapaamisia jne. Eli on hyvä ystävä. Tämän ihmisen kanssa en ole ikinä riidellyt. Häntä on helppo kuvata yhdellä sanalla: menestyjä! Tämä tyttö saavuttaa kaiken mitä hän ikinä yrittää ja onnistuu aina, hän on täydellisen tasapainoinen ja jos ajatellaan mun henkistä hyvinvointia, niin parasta seuraa. Hän on täysin normaali kokoinen ja itsevarma, joka tsemppaa muakin hyväksymään itseni. Ainoa asia mikä on jäänyt tosi pahasti kaivamaan on kun hän sanoi kerran yhdestä vaatteesta, että se näyttäisi paremmalta mun päällä, jos olisi isompi. Mitään muuta luokkaavaa, en ole ikinä joutunut kuulemaan. Aina hän on kannustanut ja tsempannut koulun käynnissä ja elämässä ja jaksanut antaa mulle voimaa. En tiedä olisinko tässä, ilman sitä tsemppausta. Ihan älyttömän ihana ihminen.

Nyt tekisi mieli alkaa kirjoittaa kaikista ystävistäni, mutta taidan jättää sen tekemättä. Nämä kuitenkin ovat vaikuttaneet elämääni niin paljon, että minusta oli tärkeä tuoda heidät esiin. Yksi ystäväni on ehkä vaikuttanut heitäkin enemmän, mutta se tilanne on vähän monimutkaisempi, eikä aina edes niin positiivinen. 

Jo yläasteen alussa tutustuimme hänen kanssaan pitkän tauon jälkeen. Aluksi hän oli tosi kiva, mutta minulla oli vielä niin hyvät välit moneen ala-aste aikaiseen ystävään, että vietin aikaa mielummin heidän kanssaan. Lähennyimme pikkuhiljaa ja aloimme muodostaa porukkaa hänen ja kahden edellä mainitun tytön kanssa. Ensin hän ei hyväksynyt minua, vaan pommitti viesteillä "musta sä oot vähä niikun änkeny meidän joukkoon", ja muuta aika ilkeää. Olin tosi masentunut tästä, olin kuitenkin vasta 13. Toinen edellä mainituista otti asian puheeksi kanssani ja kertoi, että hänestä tyttö kohtelee minua todella huonosti, ja se tuntui pahalta. Luulin, että vika oli ollut minussa, mutta minulle sanottiin, etten ole tehnyt mitään väärää.
     No kyllä tämä henkilö minut hyväksyi sitten vähän ajan päästä. Ilkeä käytös ei kuitenkaan loppunut. Olin tosi stressaantunut, kun en tiennyt milloin olin taas hänen best friend niiq ikinä ja milloin hän taas unohti minut. Tämä aiheutti tosi paljon pahaa oloa, mutta muut huomasivat sen ja tukivat minua. En kuitenkaan halunnut lopettaa ystävyttää tytön kanssa, sillä ailahteluista huolimatta hän oli minulle tärkeä. Joka kerta kun kiinnyin häneen enemmän, hän satutti minua lisää. Meillä on upeita muistoja, mutta myös todella paljon surua tykyttää takaraivossa. Tämä on lisännyt mun hylätyksi tulemisen pelkoa tosi paljon, kun ei koskaan voinut tietää milloin oli tärkeä ja milloin unohdettiin jonkun paremman takia. Joskus sain halauksen ja kuulla olevani tärkeä, ehkä seuraavana päivänä vain piikikkäitä kommentteja. Kirjasin myös paperille yhdessä kohtaa kaikkia ulkonäkööni liittyviä lausahduksia hänen suustaan, ne tsemppasivat laihduttamaan. Ehkä kun korjaisin itseni olisin tarpeeksi hyvä hänen ystäväkseen. Usein hän myös aloitti milloin mitäkin liikunta- ja laihdutuskuureja, jotka saivat minut tuntemaan itseni myös huonoksi ja lihavaksi. Varsinkin kun sain kuulla olevani sitä. En tiedä välittikö hän koskaan minusta, mutta minä välitin ja välitän yhä hänestä niin paljon, että sattuu, jokainen muisto tekee todella kipeää. Päässäni on edelleen se kysymys, mikä siellä oli vuosia. Miksi en ollut tarpeeksi hyvä hänelle, mikä minussa on vikana?

Nämä kolme ihmistä liittyivät etenkin lähimenneisyydeessä tiivisti elämääni ja vaikuttivat siihen enemmän kun tarpeeksi. Aloin yläasteella oikeastaan laihduttaakkin ensimmäisiä kertoja ystäväni käytöksen takia, koska yritin olla tarpeeksi hyvä hänelle ja käsitellä pahaa oloa sillä tavalla. En kuitenkaan syytä häntä, itse en ollut tarpeeksi hyvä.

Ystävistä puheenollen, Amelia on kotilomalla huomenna ja näämme toivottavasti. Hirveän kova ikävä! Tässä on juuri sellainen ihminen joka tajuaa minua. Tai tajusi, tällä hetkellä pelkään lähinnä, että hän on hylkäämässä minut. Jos näämme, pitäisi nähdä mahdollisimman aikaisin, että hän pääsee muiden kanssa. Kun olisin mennyt katsomaan häntä, ennenkun sain tietää kotilomasta, olisi pitänyt mennä aikaisin, että ehdin alta pois, muiden tieltä. Mutta ehkä mun pitää vaan ymmärtää, etten voi vaatia sitä, että olisin merkityksellinen jollekkin. Amelia onkin liian hyvä ystävä, en mä edes ansaitse sellaista. (Silti olen itkenyt paljon hänen takiaan viime päivinä kun ei ole selvillä miten menee ja saa pelätä puolesta, sekä tietenkin se, että pelkään etten ole hänellekkään tarpeeksi hyvä)

Ostin Amelialle ja itselleni tällaiset. Energia Elli on mulle, tsemppaamaan laihdutukseen ja Lohtu-Lissu auttaa Ameliaa toivottavasti surun hetkellä<3. Tahdoin piristää jotenkin, kun toisella on paha olla.

Energia Elli & Lohtu-Lissu

Oli aika selkeää, minkä mä tarvitsen, mutta Amelialle piti miettiä vähän pidempään. Näitä Voodoo nukkeja, saa ainakin sokkarilta, mistä mä ostin. Nää on hirmuisen suloisia ja takana luki, että käsin tehtyjä, mistä sitä tietää, vaikka niistä löytyisi ripaus taikaa. Yksi maksaa n.8e ja niitä löytyy oikeastaan joka tilanteeseen.

 Kaupoissa oli jo vähän joulusuklaita, mutta onneksi tosi vähän. En tajunnut ottaa niistä kuvaa, mutta stalkkasin kyllä hyvin tarkkaan kaikki herkkuhyllyt. En edes ymmärrä miksi se on niin viihdyttävää.

Jätti levyjä suklaata

Tosi söpöjä suklaatikkareita!

Teille, jotka olette etsineet halpaa vaakaa, tigerissä nyt tuollainen 20e.
Se on tosin kai normaali kokoinen, ei mini, joten vaikeampi piilottaa.

Tulin ajatelleeksi yksi päivä, kun lähti taas tupoittain hiuksia päästä, että mitäköhän puutostiloja mulla on. En saa proteiinia, rasvaa, oikeastaan mitään vitamiineja (saati sitten jotain kivennäisaineita...), kalsiumia yms. En käytä maitotuotteita, ehkä kerran viikossa lihatuotteita keiton muodossa (mutten punaista lihaa) ja vain paria vihannesta. Saan siis paljon turhia hiilareita puurosta, kasvisosekeitosta yms. En mitään tärkeää. Ajattelin kokeilla vähän aikaa syödä pelkkiä proteiini- ja nutripatukoita, koska niistä saisi kaikki ravintoaineet. Mutta ne oli tosi pahoja! 

Oli vähän pahaa :c

Tota taaimmaista noista maistoin siis. Maistui ihan jauholta. Ekat pari haukkua oli ihan hyvät, mut sit alko tökkiä ja oli vaikea niellä. Mansikka näyttää silti aika houkuttelevalta, olisko se parempi kun tuo toffee, mikä lie. Ihan kauheesti kaloreita tossa kyl oli (170), mut tosi monessa oli yli kaksisataa. Sain jonkun 1/3 kyl syötyy, sitten luovutin.

Aattelin sit yrittää uuestaan, koska kaloreita oli tosta tullut vajaa 60, pystyis hyvin syömään jonkun muun patukan. Maistoin jotain nutripatukkaa, missä oli 210kcal, jonkun marjan makusena (oisko ollu karpalo?) Mutta sitä ei mennyt alas kun ihan pikku pala, oli vielä pahempaa.
     Voi harmistus, ehkä mä en sitten ala elää patukoilla. Toisaalta hyvä vaan, äiti tuskin tukis mun patukka kuuria hirveesti rahallisesti. Ellen sit sanois, et syön niit vain välipalaks, vaikka 1-3 patukkaa oliskin koko päivän ruokalista. Olisin edes saanut ravintoaineita, mutta eipä sillä kai niin väliä ole. Enhän mä tässä vahingoita kun omaa kroppaani.

Pitäisi kai alkaa syödä niitä kalsiumtablettejakin

Tää oli ehkä maailman tylsin postaus ikinä. Lähinnä mun teki kamalasti mieli vähän avautua ystävyysuhteista. Vaikka mulla onkin kavereita/ystäviä (miksi pitäisikään kutsua), silti tuntuu kun olisi yksin. Kaipaan vaan hirveesti sitä, että voisin jakaa ilot ja surut jonkun kanssa. Itkeä ja nauraa. Tehdä kaikkea kivaa ja kaikkein tärkeintä, että olisi edes yksi ihminen joka ymmärtäisi mun tyhmiä ajatuksia ja välittäisi musta siitä huolimatta. Ei sellaisia ihmisiä ole. Ja jos olisi, niin ei ne tahtoisi olla mun kanssa tekemisissä.

P.s. Loppuun tosi tärkeä ilmoitus: Mulla on vissiin kilpirauhasen vajaatoiminta (tai jotkut arvot on vähän perseellään, en ihan tajua mitä ne tarkoittaa, mutta joku kuitenkin tuloksissa kuulma mättäsi). Juttelin yhden henkilön kanssa netissä, joka sanoi, että se on seuraus liian vähästä syömisestä, kroppa laittaa vastaan. Mua pelottaa, että entä jos oonkin lihonut tässä nyt tän takia. Tosi monihan lihoo just kilpirahasen vajaatoiminnasta. Oon pienessä paniikissa, mutta mittanauhan mukaan mitat on samoissa kun ennen (mun rinnanympärys oli kasvanu vähän?! ja peppu vähän pienentynyt). Alustava sotasuunnitelma on, että en mene vaa`alle ennekun saan tyroksiinilääkkeet lääkäriltä. Kertokaa kiltit joku, joka on samassa jamassa, laihdunko mä taas kun saan ne lääkkeet vai pitääkö mun alkaa syödä vaan vielä vähemmän? Kestän ehkä sen, että paino on pysynyt samassa, mutten sitä, että olisin lihonut. Voi olla, että juoksen tässä paniikissa tyyliin mummon vaa`alle, en tiedä :/.

Koko maailma on yksi iso valhe ja harha

Tuntuu ihan pahalta kirjoittaa näin masentevia juttuja tänne, kun tän blogin idea olisi ennemmin auttaa jaksamaan (loin tämän kai alunperin omien tunteideni käsittelyyn ja jos tää nyt jotain muuta auttaa, niin se tuottaisi mulle tajuttoman hyvän mielen. Vaikken usko kuitenkaan tällaisen yhden ihmisen höpinöiden vaikuttavan kenenkään elämään). Mun on kuitenkin pakko saada kirjoittaa tänne, kun en voi kellekkään muulle tällä hetkellä voi puhua täysin rehellisesti.
     Oli aika häämentävä tilanne koulussa, kun opettaja selitti, että "kun meillä jokaisella on monta ihmistä jolle puhua, on aina joku tukena, jos toinen ei jostain syystä pysty". Siis mitä ihmettä? Onko jollain ihmisellä oikeasti niin laaja tukiverkosto? Musta olis ihan tajutonta, jos mun puhelimessa olis edes yksi numero, minne voisi soittaa tilanteessa, kuin tilanteessa. En edes pysty ajattelemaan, että sitten useampi. Amelia on tietenkin auttanut mua kamalasti ja ollut tosi hyvä ystävä, mutta hän on nyt tahtomattaan joutunut tilanteeseen, jonka takia olen jäänyt tavallaan yksin. Netin kautta olen myös saanut ihan uskomattomia ystäviä, mutta onko ihan väärin kaivata, sitä vanhanaikaista "face to face" kontaktia, se on kuitenkin niin erilaista.  Tokihan mulla on kavereita, jotka on tosi ihania ja hyviä ihmisiä, mutta ei niistä kukaan ymmärtäisi, tai edes tahtoisi ymmärtää. Niillä on oma parempi ja tasapainoisempi elämä.

Olisi se varmaan aika shokki, jos normaalin "mitä salkkareissa tapahtu?" "Oi näitkö sä kuinka komea poika!" tai "bodyshoppiin tuli uus tosi hyvän tuoksunen vartalorasva", tilalle paukauttaisinkin yhtäkkiä "hei btw tein muuten eilen itsemurhasuunnitelman, aattelin kuitenkin että olisin itsekäs paska, jos edes harkitsisin sitä, joten ei hätää. Mun silmät on muuten kipeet kun itkin itteni taas eilen uneen, jossa muuten kesti taas neljä tuntia, kun on nii heikko olo kun en oo syöny muutamaan päivään"

Tavallaan myös tilanteet, missä kaveri on voinut tekstata, jotain ihan viatonta "mitä kuuluu, nähtäiskö joku päivä?" Oon juuri itkemässä ripsareita pehmonalleen ja näpyttelen vastauksen "ihan hyvää, juu nähdään vaan :D". Kädet täristen laitan puhelimen tyynyn alle, ei me kuitenkaan nähdä. Joku soittaa juuri, ja muistuttaa jostain, jonka kuitenkin unohtaisin. Samaan aikaan istun lenkin jäljiltä metsässä yksin, heikottaa, väsyttää, tuntuu pahalta. "Hei soitan sulle kohta takasin oon just... menossa suihkuun"
          En edes kehtaisi vastata muulla tavalla, vaikuttaisin vielä säälittävämmältä teiniltä kun nyt olen. Äitikin joskus sanoi, ettei tämän ikäisellä ole oikeita ongelmia, ne vain tuntuvat siltä.

Enkeli, jonka piirsin kerran

Omia tunteita ja ajatuksia, on tosi vaikea pukea sanoiksi, saati kirjaimiksi. Lopulta se, miten saa ne ilmaistua vaikuttaa paljon pinnallisemmalta, mitä alunperin piti. Tai entä jos ne onkin? Oikeastaan, ehkä kaikki ihmisten ongelmat ovat melko pinnallisia. Inhimillisyys ja ihmisyys yleisestikkin on musta kovin ahdistavia asioita.  Oikeasti välillä tuntuu, että ihminen vain syö, paskoo ja sotii. Kun huomaan haavan vuotavan verta, tajuan kuinka toivoton maailma on. Uskon Jumalaan, mutta voiko kukaan silti varmuudella sanoa, että kuoleman jälkeen tulee muutakin kun pimeä loppu? Ehkä maailmankaikkeudella on jokin tosi suuri merkitys, jota tämän kaiken pahuuden keskellä on vain vaikea ymmärtää. Oon tosi paljon ajatellut, että tää kaikki mitä nyt on, on vain harhaa. Ei kukaan voi todistaa, että on olemassa jotain. Sitten taas mitä harha edes on? 

Lopetan nyt tämän, ennen kun aloitankaan.Mun ajatukset on luultavasti ihan typeriä ja hyödyttömiä.

Vaikka maailmassa olisinkin, joku hieno tarkoitus ja vaikka kaikki olisikin vain harhaa, elän silti ainakin jollai tasolla nyt ja tässä. Oli se sitten kuviteltua tai totta. Omistan tunteita tai ainakin luulen omistavani. Ja juuri tällä hetkellä uskon hyvin vahavasti tuntevani paljon surua, ahdistusta ja pelkoa. Pelkään tulevaisuutta. Olen tosi epävarma sen suhteen. Eniten pelkään ehkä yksinäisyyttä, sitä että kaikki katoaa mun elämästä. Jonain päivänä vain herään ja voin todeta, että mulla ei ole enää ketään. Omistan todella suuren yksinjäämisen ja hylätyksi tulemisen kammon ja siksi mun on vaikea kiintyä ihmisiin, pelkään menettäväni heidät kuitenkin.

Sattuu paljon vähemmän, jossei anna lupaa välittää, avautua tai luoda syviä siteitä. Kun sitten olen yksin, en ole kokenut niin suurta menetystä.

Silti tässä epävarmassa todelisuudessa, meistä jokainen varmaan kaipaisi halausta,
ja sanoja "Mä välitän susta ja pidän susta huolen. Sä olet turvassa".

Pieni hengähdys kun sai ulos, ainakin palasen sekamelskasta, joka vallitsee jossain tuolla mun sisällä. Oikeestaan varmaan koko kehossa.
    Pakko tehdä jotain vähän keventävää loppuun. Olisiko teillä mitään toiveita, mistä haluaisitte, että kirjoitan? Olen nyt miettinyt, josko tekisin saman tyylisellä ääni postauksella, pienen läpikäynnin mun elämästä ja miten olen päätynyt tähän pisteeseen, jossa nyt olen. Sen pohtiminen on ääneen mulle toki tosi rankkaa, mutta uskon, että se voisi auttaa itseäkin ymmärtämään tätä paremmin. Myös muita ideoita saa heitellä, koska uskon, että moni siellä on paljon fiksumpi, kuin minä ruudun tällä puolella.

Tahdon vielä muistuttaa, että vaikka me ihmiset ollaankin pieniä ja pelokkaita, tässä suuressa paikassa, nimeltä iankaikkisuus, emmekä voi todistaa toistemme olemassa oloa, voimme silti tukea toisiamme jaksamaan elää tämän kaiken läpi. Me kaikki tarvitsemme toisiamme. Emme ole toistemme vihollisia, vaan kaikki yksi pieni, kohta kymmenen miljardin joukko, joka on luotu ratkaisemaan tämän olemassa oloa koskevan mysteerin yhdessä!