Mom...

Tiedättekö sen tunteen, kun muidet asettamat vaatimukset ovat korkeammalla, kuin mihin omat voimavarat riittävät? Oon aina halunnut päästä lääkkikseen, mutta olen lähiaikoina ehkä tajunnut etten pysty siihen. Lukiokin on mulle ihan liian rankka. Mun yleiskunto on huonontunut, koska en ehdi nukkua yli 4h yössä. Ja kun viikonlppuna olisi aikaa nukkua jopa vähän enemmän, ei se enää edes onnistu. En vaan osaa enää nukkua! Siitä seurauksena on kokoajan fyysisesti hieman oksettava olo.

Amelia antoi mulle pari melatoniinia, seuraavan kerran kun ei tarvi valvoa kokeitten takia koko yötä, niin napsaisen semmoisen ja toivon, että saisin nukuttua. Tää unettomuus on nimittäin ihan kamalaa ja raastavaa. Pääsen uneen ehkä kolmen- neljän aikaan yöllä ja herätys soi puoli seitsemän (kun talvi tulee, niin puoli kuusi). Jos seuraavana päivänä on koe, en pääse vielä silloinkaa nukkumaan. Unet jää ihan helposti vaan kahteen tuntiin.

   

Äiti oli jutellu mun fyysisestä tilanteesta (niiden mielestä mun keho ei toimi... En ymmärrä sitä) lääkärin kanssa, kun terkka oli sanonut sille jotain. Samalla lääkäri oli kysynyt "Hei oliko se sun tyttäres se, joka menee lääkkikseen, mun tuleva kollega?" Oltiin juuri pari päivää sit juteltu äidin kanssa, että en mene lääkkikseen, vaan musta tulee psykologi tai terveydenhoitaja. Silti äiti oli hehkuttanut kuinka mä menen sinne ja kuinka hyvä mä olen koulussa, ihan helposti tulee hyviä numeroita, kun itestään...  Kotona äiti sanoi mulle, että sitä hävettää myöntää ettei musta tulekkaan lääkäriä. Se on kai noloa.

          Ensinäkin hyvät numerot ei todellakaan tule mulle itsesään, joudun lukemaan tosiaan kaikki yöt. Päivällä on turhaa, koska läksyihin menee monta tuntia, sitten kaikki esseet ja projektit. Jos yritän lukea ja pyydän muita olemaan hiljempaa, niin saan vain vatauksia "sä et asu täällä yksin, täällä saa pitää just niin kovaa melua kun huvittaa". Jos mä puhun puhelimessa, kun äiti vaikka juo kahvia, ovet alkaa lentää ja huutaa "VITTU KUN MÄ EN SAA KOSKAAN OLLA RAUHASSA; MÄ TEEN KAHEKSAN TUNTISTA TYÖPÄIVÄÄ JOTEN MULLA ON OIKEUS OLLA RAUHASSA JUST SILLON KUN MÄ HALUUN".


Mun kolupäivät on myös 8h... +2-3h läksyt + 2-6h kokeisiin luku.
(Ja isikin tekee välillä 12 tuntistakin)

Äiti aina puhuu sen kavereille kuinka "meidän tyttö on niin fiksu, osaa kaiken ja saa aina kymppejä." Jos epäonnistun jossain, ei siitä saa puhua, se on noloa. Tosin jos käyttäydyn sen arvoihin epäsopivasti niin kaikki tietävät siitä 100km säteellä. Kun hänellä on niin stressaava ja vaikea elämä, kun piti taas suorittaa se kahdeksan tunnin työpäivä ja tuli jopa melkein kiire päästä vyöhyketerapeutille/hierojalle. "Hirveä stressi, kun kampaajalla ei ollutkaan vapaata aikaa tuntia myöhemmin, vaan nyt pitää siirtää lenkkiä vähän eteenpäin. No mutta se meidän tyttöhän voi vahtia pikkusiskoaan, ei tarvitse ottaa mukaan. Ai et muka ehdi? Miten niin sulla on huomenna ruotsinkoe? Etkö sä tajua kuinka vaikeaa mun elämä on, etkä koskaan ajattele muuta kun ittees??? Itsekäs kakara, mikä ihmeen luonnevika sulle on, luulis että mun esimerkillä olis kasvanu parempia lapsia"

En nyt väitä, että äiti olis maailman huonoin äiti, mutta oon aika vakaasti sitä mieltä, ettei se ole ihminen jolle "äitiys sopii". Se on liian kiinni omassa elämässään, ettei ole luonne, jolle sopii lapset. Ei kai se oo sen vika, mutta musta on väärin mua ja mun pikkusiskoa kohtaan, että me kärsitään siitä. Mun pikkusisko on vielä niin pieni ja äiti huutaa sille ihan armotta. Se sotkee välillä tusseilla kätensä, kun piirtää ja äiti saattaa aloittaa jonkun "Hahahh nolo vauva! Et osaa ees piirtää! Sulta pitää ottaa tussit pois, kun oot tommonen vauva, joka ei osaa mitään".

Mulle se oli pienenä vielä pahempi, koska olin esikoinen, eikä se osannu tätäkään vähää suhtautua lapsiin. Kai se on jollai tasolla ymmärrettävää, että ekalla lapsella vasta "harjoitellaan". Mutta tuntuu, että ainoo syy miksi se halus vauvan, oli kun "ne on niin söpöjä". Ei kuulma sen sanojen mukaan "olla enää niin kivoja, kun ollaan kasvettu". Miten niin kivoja? Hankitaanko lapsia, koska ne on kivoja?


Ja kaikki tämä käytös on oikeutettua koska, ollaan kuulma "saatu kaikki, mitä ollaan pyydetty". Korvaako materalistiset esineet, muka oikeasti rakkauden? Kuvitteleeko se, että se on tavallaan ostanut meidät semmoisiksi kun se haluaisi meidän olevan, koska saadaan, vaikka joku uus kamera. Kyllä mä arvostan kaikkea, mitä oon saanut, mutta kun ainoa asia mitä mä oikeasti haluaisin olisi se, että olisin hyvä näin, riittäisin äidille myös vikojeni kanssa, eikä mun tarvis olla mikään "super lapsi". Miksi mä en ole tarpeeksi hyvä, että mua voisi rakastaa näinkin?

Isän kanssa mulla on ihan hyvät välit, vähän etäiset, kun se tuntuu olevan aina töissä. Mutta näin isänpäivänä tahdon sanoa, että I love u dad<3.