Mom...

Tiedättekö sen tunteen, kun muidet asettamat vaatimukset ovat korkeammalla, kuin mihin omat voimavarat riittävät? Oon aina halunnut päästä lääkkikseen, mutta olen lähiaikoina ehkä tajunnut etten pysty siihen. Lukiokin on mulle ihan liian rankka. Mun yleiskunto on huonontunut, koska en ehdi nukkua yli 4h yössä. Ja kun viikonlppuna olisi aikaa nukkua jopa vähän enemmän, ei se enää edes onnistu. En vaan osaa enää nukkua! Siitä seurauksena on kokoajan fyysisesti hieman oksettava olo.

Amelia antoi mulle pari melatoniinia, seuraavan kerran kun ei tarvi valvoa kokeitten takia koko yötä, niin napsaisen semmoisen ja toivon, että saisin nukuttua. Tää unettomuus on nimittäin ihan kamalaa ja raastavaa. Pääsen uneen ehkä kolmen- neljän aikaan yöllä ja herätys soi puoli seitsemän (kun talvi tulee, niin puoli kuusi). Jos seuraavana päivänä on koe, en pääse vielä silloinkaa nukkumaan. Unet jää ihan helposti vaan kahteen tuntiin.

   

Äiti oli jutellu mun fyysisestä tilanteesta (niiden mielestä mun keho ei toimi... En ymmärrä sitä) lääkärin kanssa, kun terkka oli sanonut sille jotain. Samalla lääkäri oli kysynyt "Hei oliko se sun tyttäres se, joka menee lääkkikseen, mun tuleva kollega?" Oltiin juuri pari päivää sit juteltu äidin kanssa, että en mene lääkkikseen, vaan musta tulee psykologi tai terveydenhoitaja. Silti äiti oli hehkuttanut kuinka mä menen sinne ja kuinka hyvä mä olen koulussa, ihan helposti tulee hyviä numeroita, kun itestään...  Kotona äiti sanoi mulle, että sitä hävettää myöntää ettei musta tulekkaan lääkäriä. Se on kai noloa.

          Ensinäkin hyvät numerot ei todellakaan tule mulle itsesään, joudun lukemaan tosiaan kaikki yöt. Päivällä on turhaa, koska läksyihin menee monta tuntia, sitten kaikki esseet ja projektit. Jos yritän lukea ja pyydän muita olemaan hiljempaa, niin saan vain vatauksia "sä et asu täällä yksin, täällä saa pitää just niin kovaa melua kun huvittaa". Jos mä puhun puhelimessa, kun äiti vaikka juo kahvia, ovet alkaa lentää ja huutaa "VITTU KUN MÄ EN SAA KOSKAAN OLLA RAUHASSA; MÄ TEEN KAHEKSAN TUNTISTA TYÖPÄIVÄÄ JOTEN MULLA ON OIKEUS OLLA RAUHASSA JUST SILLON KUN MÄ HALUUN".


Mun kolupäivät on myös 8h... +2-3h läksyt + 2-6h kokeisiin luku.
(Ja isikin tekee välillä 12 tuntistakin)

Äiti aina puhuu sen kavereille kuinka "meidän tyttö on niin fiksu, osaa kaiken ja saa aina kymppejä." Jos epäonnistun jossain, ei siitä saa puhua, se on noloa. Tosin jos käyttäydyn sen arvoihin epäsopivasti niin kaikki tietävät siitä 100km säteellä. Kun hänellä on niin stressaava ja vaikea elämä, kun piti taas suorittaa se kahdeksan tunnin työpäivä ja tuli jopa melkein kiire päästä vyöhyketerapeutille/hierojalle. "Hirveä stressi, kun kampaajalla ei ollutkaan vapaata aikaa tuntia myöhemmin, vaan nyt pitää siirtää lenkkiä vähän eteenpäin. No mutta se meidän tyttöhän voi vahtia pikkusiskoaan, ei tarvitse ottaa mukaan. Ai et muka ehdi? Miten niin sulla on huomenna ruotsinkoe? Etkö sä tajua kuinka vaikeaa mun elämä on, etkä koskaan ajattele muuta kun ittees??? Itsekäs kakara, mikä ihmeen luonnevika sulle on, luulis että mun esimerkillä olis kasvanu parempia lapsia"

En nyt väitä, että äiti olis maailman huonoin äiti, mutta oon aika vakaasti sitä mieltä, ettei se ole ihminen jolle "äitiys sopii". Se on liian kiinni omassa elämässään, ettei ole luonne, jolle sopii lapset. Ei kai se oo sen vika, mutta musta on väärin mua ja mun pikkusiskoa kohtaan, että me kärsitään siitä. Mun pikkusisko on vielä niin pieni ja äiti huutaa sille ihan armotta. Se sotkee välillä tusseilla kätensä, kun piirtää ja äiti saattaa aloittaa jonkun "Hahahh nolo vauva! Et osaa ees piirtää! Sulta pitää ottaa tussit pois, kun oot tommonen vauva, joka ei osaa mitään".

Mulle se oli pienenä vielä pahempi, koska olin esikoinen, eikä se osannu tätäkään vähää suhtautua lapsiin. Kai se on jollai tasolla ymmärrettävää, että ekalla lapsella vasta "harjoitellaan". Mutta tuntuu, että ainoo syy miksi se halus vauvan, oli kun "ne on niin söpöjä". Ei kuulma sen sanojen mukaan "olla enää niin kivoja, kun ollaan kasvettu". Miten niin kivoja? Hankitaanko lapsia, koska ne on kivoja?


Ja kaikki tämä käytös on oikeutettua koska, ollaan kuulma "saatu kaikki, mitä ollaan pyydetty". Korvaako materalistiset esineet, muka oikeasti rakkauden? Kuvitteleeko se, että se on tavallaan ostanut meidät semmoisiksi kun se haluaisi meidän olevan, koska saadaan, vaikka joku uus kamera. Kyllä mä arvostan kaikkea, mitä oon saanut, mutta kun ainoa asia mitä mä oikeasti haluaisin olisi se, että olisin hyvä näin, riittäisin äidille myös vikojeni kanssa, eikä mun tarvis olla mikään "super lapsi". Miksi mä en ole tarpeeksi hyvä, että mua voisi rakastaa näinkin?

Isän kanssa mulla on ihan hyvät välit, vähän etäiset, kun se tuntuu olevan aina töissä. Mutta näin isänpäivänä tahdon sanoa, että I love u dad<3.

Ollaan ystäviä jookos, niinkun ananas ja kookos

Voikun saisin nyt koottua nää kaikki ajatukset yhdeksi lauseeksi, mutta kun ei ne kokoonnu. Oon viime viikkoina leikkiny tosi paljon itsemurha ajatuksella. Ei, en siis todellakaan ole sitä tekemässä! Lähinnä mua kiehtoo, mitä kuoleman jälkeen tulee. Toinen asia on se, että silloin loppuisi nämä kaikki murheet. Mutta ei silti, vielä on liikaa tehtävää täällä maan päällä. Eikä ihmisen ehkä kuulukkaan päättää itse kuolemastaan, en minä ainakaan pystyisi niin isoon päätökseen, kun ei ne pienemmätkään suju.

Joku outo kuva musta

Kokoajan vaan surettaa ja masentaa. Enkä tiedä miten sen saa loppumaan. Kaipaan tosi paljon välittämistä tällä hetkelle, ettei tuntuisi kokoajan siltä kuin olisi yksin. Viikonloppuna meen leffaan kaverin kanssa, se otti ihan itse yhteyttä ja pyysi, miksi? Välittäiskö se... tuskin. Tän ihmisen kanssa olin reilu vuosi sitten hyvä kaveri. Se oli silloin varmaan se joka oli nähnyt mun useiten syövänkin, lopulta en pystynyt enää senkään kanssa ja sitten jäi tapaamisetkin pikkuhiljaa. En jaksanut pitää yhteyttä samalla tavalla, ei sekään. Tää ihminen varmaan ymmärsi mua parhaiten, ei ehkä hyvin, mutta paremmin kun muut. Muistan vieläkin yhden puhelun about 2 vuotta sitten, kun tää kerto itkukurkussa olevansa tosi huolissaan musta. Liikutuin ihan kamalasti. Joku oikeasti välitti. nyyhkytettiin vaan puhelimeen ja lopuks jompi kumpi totes "Ollaan tässä varmaan koko yö, kun eihän tätä puhelua voi mitenkään tyylikkäästi lopettaa". Sitten itketti ja nauratti yhtä aikaa.
     Meillä oli myös hirmu hyvää läppää. Okei no tosi huonoa, ihan järkyttävän surkeaa. Mutta niin hauskaa! Enään ei olla niin paljn yhteyksissä, mutta hyvät muistot on vähintäänkin. Paras muisto ikinä on tallinnan risteily (inhoan sanaa risteily... saan siitä kylmiä väreitä :,D). Ihan parasta juosta ympäri laivan kantta korkokengillä. Siitä on jo puolitoista vuotta. Muistan tän häröilyn olleen sillon jo aika intenssiivistä, mutta silti söin laivan buffetissa masun täyteen. Ei ahdistanut (okei no kotona kai kirjoitin viisi sivua päiväkirjaan jo pelkästä ruoka-ahdistuksesta), mutta silloin oli upeaa. Mulla ei ole yhtään pahaa ajatusta päässä tästä ihmisestä, pelkästään hyvää. Tietenkään mikään kaveruus ei ole ruusuilla tanssimista, mutta ihan suoraan sanottuna oon unohtanut ne kaikki huonot hetket.

Nyt kun aloin muistella, pakko mainita eräs toinenkin ystävä. Ollaan jonkun verran enemmän tekemisissä, ja tänään oikeastaan nähtiinkin ohimennen ja kesällä oltiin ihan kohtalaisesti tekemisissä. Oikeastaan musta ei edes tunnu, että ollaan pahasti etäännytty. Koulun takia vaan nähty vähän harvemmin, mutta uskon, että etenkin lomilla nähdään ihan entiseen tapaan. Oikeastaan yhteydenpidon pysyminen, johtuu täysin tästä mun kaverista. Se muistaa kysyä kuulumisia ja tekstaa, sopii tapaamisia jne. Eli on hyvä ystävä. Tämän ihmisen kanssa en ole ikinä riidellyt. Häntä on helppo kuvata yhdellä sanalla: menestyjä! Tämä tyttö saavuttaa kaiken mitä hän ikinä yrittää ja onnistuu aina, hän on täydellisen tasapainoinen ja jos ajatellaan mun henkistä hyvinvointia, niin parasta seuraa. Hän on täysin normaali kokoinen ja itsevarma, joka tsemppaa muakin hyväksymään itseni. Ainoa asia mikä on jäänyt tosi pahasti kaivamaan on kun hän sanoi kerran yhdestä vaatteesta, että se näyttäisi paremmalta mun päällä, jos olisi isompi. Mitään muuta luokkaavaa, en ole ikinä joutunut kuulemaan. Aina hän on kannustanut ja tsempannut koulun käynnissä ja elämässä ja jaksanut antaa mulle voimaa. En tiedä olisinko tässä, ilman sitä tsemppausta. Ihan älyttömän ihana ihminen.

Nyt tekisi mieli alkaa kirjoittaa kaikista ystävistäni, mutta taidan jättää sen tekemättä. Nämä kuitenkin ovat vaikuttaneet elämääni niin paljon, että minusta oli tärkeä tuoda heidät esiin. Yksi ystäväni on ehkä vaikuttanut heitäkin enemmän, mutta se tilanne on vähän monimutkaisempi, eikä aina edes niin positiivinen. 

Jo yläasteen alussa tutustuimme hänen kanssaan pitkän tauon jälkeen. Aluksi hän oli tosi kiva, mutta minulla oli vielä niin hyvät välit moneen ala-aste aikaiseen ystävään, että vietin aikaa mielummin heidän kanssaan. Lähennyimme pikkuhiljaa ja aloimme muodostaa porukkaa hänen ja kahden edellä mainitun tytön kanssa. Ensin hän ei hyväksynyt minua, vaan pommitti viesteillä "musta sä oot vähä niikun änkeny meidän joukkoon", ja muuta aika ilkeää. Olin tosi masentunut tästä, olin kuitenkin vasta 13. Toinen edellä mainituista otti asian puheeksi kanssani ja kertoi, että hänestä tyttö kohtelee minua todella huonosti, ja se tuntui pahalta. Luulin, että vika oli ollut minussa, mutta minulle sanottiin, etten ole tehnyt mitään väärää.
     No kyllä tämä henkilö minut hyväksyi sitten vähän ajan päästä. Ilkeä käytös ei kuitenkaan loppunut. Olin tosi stressaantunut, kun en tiennyt milloin olin taas hänen best friend niiq ikinä ja milloin hän taas unohti minut. Tämä aiheutti tosi paljon pahaa oloa, mutta muut huomasivat sen ja tukivat minua. En kuitenkaan halunnut lopettaa ystävyttää tytön kanssa, sillä ailahteluista huolimatta hän oli minulle tärkeä. Joka kerta kun kiinnyin häneen enemmän, hän satutti minua lisää. Meillä on upeita muistoja, mutta myös todella paljon surua tykyttää takaraivossa. Tämä on lisännyt mun hylätyksi tulemisen pelkoa tosi paljon, kun ei koskaan voinut tietää milloin oli tärkeä ja milloin unohdettiin jonkun paremman takia. Joskus sain halauksen ja kuulla olevani tärkeä, ehkä seuraavana päivänä vain piikikkäitä kommentteja. Kirjasin myös paperille yhdessä kohtaa kaikkia ulkonäkööni liittyviä lausahduksia hänen suustaan, ne tsemppasivat laihduttamaan. Ehkä kun korjaisin itseni olisin tarpeeksi hyvä hänen ystäväkseen. Usein hän myös aloitti milloin mitäkin liikunta- ja laihdutuskuureja, jotka saivat minut tuntemaan itseni myös huonoksi ja lihavaksi. Varsinkin kun sain kuulla olevani sitä. En tiedä välittikö hän koskaan minusta, mutta minä välitin ja välitän yhä hänestä niin paljon, että sattuu, jokainen muisto tekee todella kipeää. Päässäni on edelleen se kysymys, mikä siellä oli vuosia. Miksi en ollut tarpeeksi hyvä hänelle, mikä minussa on vikana?

Nämä kolme ihmistä liittyivät etenkin lähimenneisyydeessä tiivisti elämääni ja vaikuttivat siihen enemmän kun tarpeeksi. Aloin yläasteella oikeastaan laihduttaakkin ensimmäisiä kertoja ystäväni käytöksen takia, koska yritin olla tarpeeksi hyvä hänelle ja käsitellä pahaa oloa sillä tavalla. En kuitenkaan syytä häntä, itse en ollut tarpeeksi hyvä.

Ystävistä puheenollen, Amelia on kotilomalla huomenna ja näämme toivottavasti. Hirveän kova ikävä! Tässä on juuri sellainen ihminen joka tajuaa minua. Tai tajusi, tällä hetkellä pelkään lähinnä, että hän on hylkäämässä minut. Jos näämme, pitäisi nähdä mahdollisimman aikaisin, että hän pääsee muiden kanssa. Kun olisin mennyt katsomaan häntä, ennenkun sain tietää kotilomasta, olisi pitänyt mennä aikaisin, että ehdin alta pois, muiden tieltä. Mutta ehkä mun pitää vaan ymmärtää, etten voi vaatia sitä, että olisin merkityksellinen jollekkin. Amelia onkin liian hyvä ystävä, en mä edes ansaitse sellaista. (Silti olen itkenyt paljon hänen takiaan viime päivinä kun ei ole selvillä miten menee ja saa pelätä puolesta, sekä tietenkin se, että pelkään etten ole hänellekkään tarpeeksi hyvä)

Ostin Amelialle ja itselleni tällaiset. Energia Elli on mulle, tsemppaamaan laihdutukseen ja Lohtu-Lissu auttaa Ameliaa toivottavasti surun hetkellä<3. Tahdoin piristää jotenkin, kun toisella on paha olla.

Energia Elli & Lohtu-Lissu

Oli aika selkeää, minkä mä tarvitsen, mutta Amelialle piti miettiä vähän pidempään. Näitä Voodoo nukkeja, saa ainakin sokkarilta, mistä mä ostin. Nää on hirmuisen suloisia ja takana luki, että käsin tehtyjä, mistä sitä tietää, vaikka niistä löytyisi ripaus taikaa. Yksi maksaa n.8e ja niitä löytyy oikeastaan joka tilanteeseen.

 Kaupoissa oli jo vähän joulusuklaita, mutta onneksi tosi vähän. En tajunnut ottaa niistä kuvaa, mutta stalkkasin kyllä hyvin tarkkaan kaikki herkkuhyllyt. En edes ymmärrä miksi se on niin viihdyttävää.

Jätti levyjä suklaata

Tosi söpöjä suklaatikkareita!

Teille, jotka olette etsineet halpaa vaakaa, tigerissä nyt tuollainen 20e.
Se on tosin kai normaali kokoinen, ei mini, joten vaikeampi piilottaa.

Tulin ajatelleeksi yksi päivä, kun lähti taas tupoittain hiuksia päästä, että mitäköhän puutostiloja mulla on. En saa proteiinia, rasvaa, oikeastaan mitään vitamiineja (saati sitten jotain kivennäisaineita...), kalsiumia yms. En käytä maitotuotteita, ehkä kerran viikossa lihatuotteita keiton muodossa (mutten punaista lihaa) ja vain paria vihannesta. Saan siis paljon turhia hiilareita puurosta, kasvisosekeitosta yms. En mitään tärkeää. Ajattelin kokeilla vähän aikaa syödä pelkkiä proteiini- ja nutripatukoita, koska niistä saisi kaikki ravintoaineet. Mutta ne oli tosi pahoja! 

Oli vähän pahaa :c

Tota taaimmaista noista maistoin siis. Maistui ihan jauholta. Ekat pari haukkua oli ihan hyvät, mut sit alko tökkiä ja oli vaikea niellä. Mansikka näyttää silti aika houkuttelevalta, olisko se parempi kun tuo toffee, mikä lie. Ihan kauheesti kaloreita tossa kyl oli (170), mut tosi monessa oli yli kaksisataa. Sain jonkun 1/3 kyl syötyy, sitten luovutin.

Aattelin sit yrittää uuestaan, koska kaloreita oli tosta tullut vajaa 60, pystyis hyvin syömään jonkun muun patukan. Maistoin jotain nutripatukkaa, missä oli 210kcal, jonkun marjan makusena (oisko ollu karpalo?) Mutta sitä ei mennyt alas kun ihan pikku pala, oli vielä pahempaa.
     Voi harmistus, ehkä mä en sitten ala elää patukoilla. Toisaalta hyvä vaan, äiti tuskin tukis mun patukka kuuria hirveesti rahallisesti. Ellen sit sanois, et syön niit vain välipalaks, vaikka 1-3 patukkaa oliskin koko päivän ruokalista. Olisin edes saanut ravintoaineita, mutta eipä sillä kai niin väliä ole. Enhän mä tässä vahingoita kun omaa kroppaani.

Pitäisi kai alkaa syödä niitä kalsiumtablettejakin

Tää oli ehkä maailman tylsin postaus ikinä. Lähinnä mun teki kamalasti mieli vähän avautua ystävyysuhteista. Vaikka mulla onkin kavereita/ystäviä (miksi pitäisikään kutsua), silti tuntuu kun olisi yksin. Kaipaan vaan hirveesti sitä, että voisin jakaa ilot ja surut jonkun kanssa. Itkeä ja nauraa. Tehdä kaikkea kivaa ja kaikkein tärkeintä, että olisi edes yksi ihminen joka ymmärtäisi mun tyhmiä ajatuksia ja välittäisi musta siitä huolimatta. Ei sellaisia ihmisiä ole. Ja jos olisi, niin ei ne tahtoisi olla mun kanssa tekemisissä.

P.s. Loppuun tosi tärkeä ilmoitus: Mulla on vissiin kilpirauhasen vajaatoiminta (tai jotkut arvot on vähän perseellään, en ihan tajua mitä ne tarkoittaa, mutta joku kuitenkin tuloksissa kuulma mättäsi). Juttelin yhden henkilön kanssa netissä, joka sanoi, että se on seuraus liian vähästä syömisestä, kroppa laittaa vastaan. Mua pelottaa, että entä jos oonkin lihonut tässä nyt tän takia. Tosi monihan lihoo just kilpirahasen vajaatoiminnasta. Oon pienessä paniikissa, mutta mittanauhan mukaan mitat on samoissa kun ennen (mun rinnanympärys oli kasvanu vähän?! ja peppu vähän pienentynyt). Alustava sotasuunnitelma on, että en mene vaa`alle ennekun saan tyroksiinilääkkeet lääkäriltä. Kertokaa kiltit joku, joka on samassa jamassa, laihdunko mä taas kun saan ne lääkkeet vai pitääkö mun alkaa syödä vaan vielä vähemmän? Kestän ehkä sen, että paino on pysynyt samassa, mutten sitä, että olisin lihonut. Voi olla, että juoksen tässä paniikissa tyyliin mummon vaa`alle, en tiedä :/.

Sekavat kesäkuulumiset ja itkuiset kaverin muistelemiset

Paino junnailee ja vaaka näyttelee välillä pienempiä lukemia ja sitten pomppaa taas ylös ja takaisin alas. Keskimäärin se kuitenkin kai junnaa. Harkitsen taas vaakalakkoa, koska rakastan sitä tunnetta kun näkee ihan oikeasti laskun vaa-alla! Kun käy joka päivä, muutos on luokkaa +/-200g. En ole nyt ihan varma että kuinka luotettava tää mun vaa`an tulos on, mutta kun pääsen vähän vertailemaan muilla vaaoilla tulen kertomaan!

Nyt tahdon jakaa kanssanne kuvamateriaalia, mitä minun kesääni on kuulunut:

Melko paljon laitti sprattia 

Jonkun verran mansikoita,
 sekä yksinäisen ihmisen paras kaveri -Ipad

Kyyneliä

Lenkkeilyä SHORTSIT jalassa, olen vieläkin ylpeä,
että pystyin

Tosi aktiivista lenkkeilyä, kuvaten omaa varjoa XD

Lisäksi olen:
♥Nukkunut iltapäivään asti

♥Nähnyt Ameliaa monen monta kertaa ja jutellut syvällisiä

♥Nähnyt yllättävän monta kertaa myös muita kavereita

♥Keksinyt miljoona tekosyytä kavereille miksen tule heidän kanssaan jonnekkin

♥Vähän kyllästynyt läkeroleihin (apua, toivottavasti väliaikaista)

♥Katsonut paljon leffoja

♥Kärsinyt ihmeellisistä kovista kivuista vasemmalla puolella rintaa

♥Viettänyt puolet ajasta itkukurkussa masentuneena

♥Stressannut koulunalkua

♥Ajatellut ja pohtinut asioita paljon

♥Käynyt melko useasti 6-13km lenkkeillä

Rakas ystävä...

Mulla on ollut tosi paha mieli liittyen yhteen kaveriini, me luvattiin kaksi vuotta sitten pysyä parhaina ystävinä ikuisesti. Meillä oli oikeasti tosi kivaa yhdessä, kunnes yhtäkkiä kaverini alkoi pompotella ihmisiä ja aiheutti mulle suunnatonta ahdistusta. Näihin aikoihin mun syömishäröily alkoi tosiaan nousta sieltä tasaiseltapohjalta pikkuhiljaa enemmän ja enemmän elämää hallitsevaksi. En todellakaan syytä (entistä?) rakasta ystävääni tästä, mutta rehellisesti sanottuna, kyllä se aika paljon tilannetta edisti. Sain usein kuulla epäsuoria ja suoria lauseita viitaten ulkonäkööni. Pahimpina minulle on jäänyt mieleen "ooks sä lihonu" ja erilaisia irvailuja mahaani, reisiäni, painoani ja muutenkin ulkomuotoani kohtaan. Niin monesti olen itkenyt sängyssä itseni uneen ja niin monesti antanut anteeksi ja päättänyt unohtaa. Kiinnyn todella helposti ihmisiin ja sillä hetkellä luulin hänen oikeasti olevan yksi niistä harvoista ihmisitä jotka välittävät.
      Tänä kesänä olemme nähneet kaksi kertaa, sen lisäksi on tullut pilkallisia viestejä kun neiti päätti vetää elämänsä ensimmäisen kerran alkoholia siinä mittakaavassa että vähän tuntui, ja kuinka hauskaa hänellä on siellä ja siellä muiden ihmisten kanssa. Aluksi olin jopa iloinen, koska se ehkä tarkoittaisi sitä etten joutuisi enää kuuntelemaan asioita jotka satuttavat minua. Toisin kävi, nyt saan häneltä enää pahoja asioita, kun ennen oli niitä hyviäkin hetkiä niin paljon.
~kävimme keilaamassa

~vietimme leffailtoja

~nauroimme tyhmille insidevitseille

~lähettelimme tunnilla kilokaupalla lappusia, poikien lempi puuhaa olikin stalkata milloin taas lähti lappu liikkeelle pyyhekumiin piilotettuna.

Meillä ei koskaan ollut tylsää, saatettiin vaan maata toisen lattialla ja "potkia toisiamme" ja nauraa ihan hulluna, olla tekemättä mitään järkevää, hakata toisiamme tyynyillä ja aina oli niin hauskaa.
     Kun olen yksikseni miettinyt tämän ystävyyssuhteen menetystä, on masentanut niin paljon ettei ole tehnyt kamalasti mieli syödä, jotain hyvää siis tästäkin surusta! (:
Jos joskus vuosien päästä satun olemaan kuollut, koneeltani on löydetty blogini ja luet tätä, tunnistat kyllä itsesi, haluan vain sanoa kiitos edes siitä pienestä ilon hetkestä elämässäni minkä toit, niinä kuukausina kun olimme läheisimpiä, olin henkisestikkin terveempi kuin koskaan<3!

Tänä kesänä olen tutustunut myös aivan ihaniin uusiin ihmisiin netin kautta, jotka painivat myös päivittäin samojen ongelmien kanssa kun minä. Odotan hirmusti että näämme pian kasvotusten!
   

Nyt tuli mieleen taas monta asiaa joista haluaisin kirjoittaa teille, mutta ehkä säästän ne seuraaviin postauksiin, ettei tästä tule puuduttavan pitkä. Minulle saa heittää postausideoita, jos jokin tietty aihe sattuisi kiinnostamaan sinua siellä ruudun toisella puolella. Olen saanut hirveästi iloa teidän kommenteistanne, ja voin sanoa, että olette oikeasti välillä pelastaneet tämän tytön tyllerön päivän!

Siksi oikeastaan ajattelin keksiä tapoja tutustua noin ihaniin ihmisiin paremmin, teidän laisianne ei todellakaan ole elämässäni liikaa (lähes ollenkaan)<3
Yksi mahdolliuus tutustua minuun olisi ainakin:

 DEMI.FI

Löydät minut nickillä Marsipaanipupu (nimeä klikkaamalla pääset profiilini)

Ajattelin myös tehdä lähipäivinä vähän "epävirallisemman" KIK tunnuksen, jota eivät tuttuni tiedä ja antaa sen sitten teille. Tai siis jos nyt kukaan haluaa mun kanssa jutella, en tietenkään painosta ;D



Nyt alkaa teksti mennä jon sen verran sekavaksi, että mun on parasta lopettaa tähän,
 NAUTTIKAA KESÄSTÄ, tämä on käsky<3!

"Et sä nii kevyt oo"

Miten voi loukkaantua niin paljon, niin pienestä kommentista? Seisottiin kaverin kanssa koulun pihalla ja hän kysyi josko tulisin skootterilla kouluun, sanoin etten nyt ainakaan uskalla kun oli niin hirveä tuuli ja kaadun kuitenkin. Vastaus: "Et sä niin kevyt oo".

Melkein kuka tahansa olis ingoorannut ton, mulle se jäi kaivamaan. Kyllä mä tiedän, etten mä ole pieni tai kevyt, mutta kun sen sanoo ääneen joku muukun minä, se sattuu. Pakko laihtua, mä haluan olla niin kevyt...

I <3 läkerol

Tälläisten turhien kalorien syönti pitäisi kyllä lopettaa...

...ne vaan on niin koukuttavia :c

Aijon myös alkaa pitää kuminauhaa kädessä. Aina kun tekee mieli syödä napsautan sillä oikein kovaa, ehkä se auttaisi piilevään haluun tunkea suuhun jotain, vaikkei todellakaan tarvitsisi!