Nolo teiniangstipaska

Viimeinen koulupäivä. Tätä vuotta on jäljellä 11 päivää.

Aamulla raahauduin kouluun. Nyt on pakko mennä. Lintsaamiselle on pakko laittaa stoppi heti alkuunsa. Ei tommonen vetele. Saan muutaman joululahjan kavereilta. Paljon suklaata. Mua vähän nolottaa esittää iloista, suklaa ei tee mua kovin iloiseksi.Mietin pystyisinköhän oksentamaan suklaata, se on kuulma tosi vaikeaa. Hypistelin lahjakasseja käsissäni, oli onneksi muutakin kun suklaata. Ei tarvinnut alkaa esittää iloista. Jei minua oli muistettu. Ehkä vain pakollisesta käytännöstä jakaa lahjoja, mutta olipahan kuitenkin. Aika syömispainotteista, onkohan se jotain vihjailua?

Pää on ihan täynnä tyhmiä juttuja. Juttelen kaverin kanssa sohvilla. Jollain tapaa jo kohta kymmenen vuoden aikainen kaveri, mutta nyt ollaan alettu ystävystyä uudelleen. Jokin siinä ihmisessä on tosi mystistä. Ihan kun se yrittäisi pitää tosi tiukkaan kiinni jostain roolista, sellaisesta mahdollisimman normaalista ja epäsyvällisestä. Jotenkin musta tuntuu, että sillä on jotain salattavaa. Yritän ottaa erilaisia puheen aiheita ja tarkastelen sen ilmeitä. Se tietää aika paljon itsemurhasta.. se tykkää puhua siitä. En usko, kuitenkaan että se on pahasti masentunut. Minäkin tykkään puhua aiheesta. (Ihan vain spekulaationa tietenkin). Se on tosi kiva tyyppi ja pystyn puhumaan sen kanssa lenkkeilystä. Joka on outoa, koska yleensä väitän kaikille että en liiku ikinä "hah hah sohvan ja jääkaapin väli on ihan tarpeeksi". No ei se ole.

Toinen kaveri liittyy seuraan. Sillä on kai ollut syömishäiriö. Tiedän että se näkee mun läpi. "Mikset sä syö?" "Hei syö nyt vähän muuten sä et jaksa". Aluksi kun tutustuttiin se piikitteli aika paljon. En tykännyt siitä oikein. Nykyään en oikein tykkää että mun syömisiin puututaan, mutta muuten se on muuttunut tosi lämpimäksi mua kohtaan. Vähän äidilliseksi, ja tahtoisin ehkä viettää sen kanssa aikaa. Mutta en uskalla kysyä, ei kukaan kuitenkaan jaksa mua. Enkä tahdo, että se kysyy mun syömisistä. Ei sille oo kiva valehdella, se on niin ihana mulle.

Tökin salaattia lautasella. Vien varovasti sitä vähän suuhun. Mutta kaikki katsoo, joten en voi jatkaa. Ärsyttää, koska mulla on nälkä.

Jouluista ohjelmaa. Istun paikallani ihmisten keskellä. Kaveri potkii leikillään tuoliani ja naurahdan. Se sanoo että mun hiukset on kivasti. Se ilkeä kaveri  ei puhunut mulle päivän aikana juuri mitään. Eikä mua haittaa. En oo vielä päättänyt olenko mä huono ihminen vai onko se vaan julma.

Amelia soittaa en voi vastata. Kännyköitä ei saisi edes käyttää. Laitoin tekstarin ja musta vähän tuntui, että se suuttui. Se sanoi ettei, mutta niin kaikki aina sanoo. Mulla oli tosi epämukava olo loppuajan.

Myöhemmin se seisoi kaverinsa kanssa. Juttelin sille, mutta tuntui teennäiseltä puhua. Ehkä se johtui siitä, että piti esittää iloista. Vaihettiin pari sanaa, mutta ei se tuntunut aidolta. "Heippa, me lähetään Nooran kaa, soitellaan". Joo soitellaan vaan.

Kotona makasin lattialla ja toivoin, että Amelia soittelisi. No ei se tietenkään soittanut, mä tiesin sen jo kun me nähtiin. Olisin halunnut itkeä, että mulla on ihan kamala olo. Oon pohtinut paljon elämän tarkotusta. Miksi oon olemassa. Miksi mitään on olemassa. Kuka kaiken loi ja miksi. Mistä syystä kaikki syntyi. Milloin kaikki alkoi, mitä oli silloin kun ei ollut mitään ja miten jotain on voinut olla äärettömästi. Mikä on ääretön? Ihan tyhmää.

Söin karjalanpiirakkaa ja äiti sanoi, että oon syönyt nyt vähän enemmän. Mulle tuli tosi paha olo ja vannoin itselleni, että ensi vuonna keskityn vain laihtumiseen. Se on aina helpompaa keväällä, en mä oo ikinä onnistunut laihtumaan syksyllä, päinvastoin.

Kun olin maannut tunnin tuijottaen kattoa apaattisena. Pari kaveria tekstas. Ei oltu juteltu vähään aikaan. Tuli hyvä mieli. Kerroin että oon ollut vähän allapäin, mutten muuta, en mä uskaltanut. Ne jutteli mukavia ja halusi nähdä. Heitti vähän läppääkin. Mulle tuli paljon parempi mieli. Mäkin halusin nähdä. Tuntuu pahalta olla yksin. Ei mua sitten ahdistanutkaan niin paljon. Lopetin odottamasta soittoa Amelialta, ei se mitään vaikkei se soittaiskaan, en halua olla takertuva, sellaiset ihmiset on rasittavia, siis ne takertuvat. Kai sekin ajattelee, että mulla menee paremmin, kun oon syönyt sen seurassa. Oikeestaan mulla menee aika paljon huonommin kai, mutten usko, että se haluaa kuunnella. Odotan joka hetki ensi vuotta, että pääsen aloittamaan abc-dieetin. Mun on pakko laihtua nyt tosi paljon, eikä syödä.

Kuuntelin muuten eilen illalla ihan kamalaa biisiä:

http://www.youtube.com/watch?v=EG4gSf-cAV8

Toi musiikki ja sanat tuntui tosi pahalta. Ensin mua oksetti, mutta viimeisen sanat oikeasti ahdisti. Yöllä kahdelta mä itkin vähän. Ihan tyhmää itkeä jonkun yhden suomalaisen biisin takia, joka ei ole kovin laadukaskaan. Kai mä olen vain vähän herkkä. Ja tyhmä.

Ostin Tiimarin alesta 4e toisen vaa`an ja parilla eurolla ruoka-liikuntapäiväkirjan ensi vuodelle. Kerrankin jotain halpaa ja hyödyllistä. Oon viimeaikoina tilaillu H&M sadoilla euroilla ja ostanut vaatteita, kosmetiikkaa ja sisustusjuttuja kassi tolkulla. Oon päätellyt, että yritän nyt kai sitten siirtää kurjaa oloa shoppailuun. Tyhmää, jälleen.