Koko maailma on yksi iso valhe ja harha

Tuntuu ihan pahalta kirjoittaa näin masentevia juttuja tänne, kun tän blogin idea olisi ennemmin auttaa jaksamaan (loin tämän kai alunperin omien tunteideni käsittelyyn ja jos tää nyt jotain muuta auttaa, niin se tuottaisi mulle tajuttoman hyvän mielen. Vaikken usko kuitenkaan tällaisen yhden ihmisen höpinöiden vaikuttavan kenenkään elämään). Mun on kuitenkin pakko saada kirjoittaa tänne, kun en voi kellekkään muulle tällä hetkellä voi puhua täysin rehellisesti.
     Oli aika häämentävä tilanne koulussa, kun opettaja selitti, että "kun meillä jokaisella on monta ihmistä jolle puhua, on aina joku tukena, jos toinen ei jostain syystä pysty". Siis mitä ihmettä? Onko jollain ihmisellä oikeasti niin laaja tukiverkosto? Musta olis ihan tajutonta, jos mun puhelimessa olis edes yksi numero, minne voisi soittaa tilanteessa, kuin tilanteessa. En edes pysty ajattelemaan, että sitten useampi. Amelia on tietenkin auttanut mua kamalasti ja ollut tosi hyvä ystävä, mutta hän on nyt tahtomattaan joutunut tilanteeseen, jonka takia olen jäänyt tavallaan yksin. Netin kautta olen myös saanut ihan uskomattomia ystäviä, mutta onko ihan väärin kaivata, sitä vanhanaikaista "face to face" kontaktia, se on kuitenkin niin erilaista.  Tokihan mulla on kavereita, jotka on tosi ihania ja hyviä ihmisiä, mutta ei niistä kukaan ymmärtäisi, tai edes tahtoisi ymmärtää. Niillä on oma parempi ja tasapainoisempi elämä.

Olisi se varmaan aika shokki, jos normaalin "mitä salkkareissa tapahtu?" "Oi näitkö sä kuinka komea poika!" tai "bodyshoppiin tuli uus tosi hyvän tuoksunen vartalorasva", tilalle paukauttaisinkin yhtäkkiä "hei btw tein muuten eilen itsemurhasuunnitelman, aattelin kuitenkin että olisin itsekäs paska, jos edes harkitsisin sitä, joten ei hätää. Mun silmät on muuten kipeet kun itkin itteni taas eilen uneen, jossa muuten kesti taas neljä tuntia, kun on nii heikko olo kun en oo syöny muutamaan päivään"

Tavallaan myös tilanteet, missä kaveri on voinut tekstata, jotain ihan viatonta "mitä kuuluu, nähtäiskö joku päivä?" Oon juuri itkemässä ripsareita pehmonalleen ja näpyttelen vastauksen "ihan hyvää, juu nähdään vaan :D". Kädet täristen laitan puhelimen tyynyn alle, ei me kuitenkaan nähdä. Joku soittaa juuri, ja muistuttaa jostain, jonka kuitenkin unohtaisin. Samaan aikaan istun lenkin jäljiltä metsässä yksin, heikottaa, väsyttää, tuntuu pahalta. "Hei soitan sulle kohta takasin oon just... menossa suihkuun"
          En edes kehtaisi vastata muulla tavalla, vaikuttaisin vielä säälittävämmältä teiniltä kun nyt olen. Äitikin joskus sanoi, ettei tämän ikäisellä ole oikeita ongelmia, ne vain tuntuvat siltä.

Enkeli, jonka piirsin kerran

Omia tunteita ja ajatuksia, on tosi vaikea pukea sanoiksi, saati kirjaimiksi. Lopulta se, miten saa ne ilmaistua vaikuttaa paljon pinnallisemmalta, mitä alunperin piti. Tai entä jos ne onkin? Oikeastaan, ehkä kaikki ihmisten ongelmat ovat melko pinnallisia. Inhimillisyys ja ihmisyys yleisestikkin on musta kovin ahdistavia asioita.  Oikeasti välillä tuntuu, että ihminen vain syö, paskoo ja sotii. Kun huomaan haavan vuotavan verta, tajuan kuinka toivoton maailma on. Uskon Jumalaan, mutta voiko kukaan silti varmuudella sanoa, että kuoleman jälkeen tulee muutakin kun pimeä loppu? Ehkä maailmankaikkeudella on jokin tosi suuri merkitys, jota tämän kaiken pahuuden keskellä on vain vaikea ymmärtää. Oon tosi paljon ajatellut, että tää kaikki mitä nyt on, on vain harhaa. Ei kukaan voi todistaa, että on olemassa jotain. Sitten taas mitä harha edes on? 

Lopetan nyt tämän, ennen kun aloitankaan.Mun ajatukset on luultavasti ihan typeriä ja hyödyttömiä.

Vaikka maailmassa olisinkin, joku hieno tarkoitus ja vaikka kaikki olisikin vain harhaa, elän silti ainakin jollai tasolla nyt ja tässä. Oli se sitten kuviteltua tai totta. Omistan tunteita tai ainakin luulen omistavani. Ja juuri tällä hetkellä uskon hyvin vahavasti tuntevani paljon surua, ahdistusta ja pelkoa. Pelkään tulevaisuutta. Olen tosi epävarma sen suhteen. Eniten pelkään ehkä yksinäisyyttä, sitä että kaikki katoaa mun elämästä. Jonain päivänä vain herään ja voin todeta, että mulla ei ole enää ketään. Omistan todella suuren yksinjäämisen ja hylätyksi tulemisen kammon ja siksi mun on vaikea kiintyä ihmisiin, pelkään menettäväni heidät kuitenkin.

Sattuu paljon vähemmän, jossei anna lupaa välittää, avautua tai luoda syviä siteitä. Kun sitten olen yksin, en ole kokenut niin suurta menetystä.

Silti tässä epävarmassa todelisuudessa, meistä jokainen varmaan kaipaisi halausta,
ja sanoja "Mä välitän susta ja pidän susta huolen. Sä olet turvassa".

Pieni hengähdys kun sai ulos, ainakin palasen sekamelskasta, joka vallitsee jossain tuolla mun sisällä. Oikeestaan varmaan koko kehossa.
    Pakko tehdä jotain vähän keventävää loppuun. Olisiko teillä mitään toiveita, mistä haluaisitte, että kirjoitan? Olen nyt miettinyt, josko tekisin saman tyylisellä ääni postauksella, pienen läpikäynnin mun elämästä ja miten olen päätynyt tähän pisteeseen, jossa nyt olen. Sen pohtiminen on ääneen mulle toki tosi rankkaa, mutta uskon, että se voisi auttaa itseäkin ymmärtämään tätä paremmin. Myös muita ideoita saa heitellä, koska uskon, että moni siellä on paljon fiksumpi, kuin minä ruudun tällä puolella.

Tahdon vielä muistuttaa, että vaikka me ihmiset ollaankin pieniä ja pelokkaita, tässä suuressa paikassa, nimeltä iankaikkisuus, emmekä voi todistaa toistemme olemassa oloa, voimme silti tukea toisiamme jaksamaan elää tämän kaiken läpi. Me kaikki tarvitsemme toisiamme. Emme ole toistemme vihollisia, vaan kaikki yksi pieni, kohta kymmenen miljardin joukko, joka on luotu ratkaisemaan tämän olemassa oloa koskevan mysteerin yhdessä!