Kaikki paha johtuu siitä, etten ole laiha

On ollu pari päivää lämmintä ja aurinkoista ja sitten sadetta ja ukkosta. Toivottavasti tää kesä pysyy sellasena ihanan helteisenä, sit jaksaa taas talvella palella senkin eestä !

Nyt on kuitenki sellai tilanne et mul on pienimuotoinen ongelma. Oon nähny täs välil yht poikaa, joka kai jollai tasol tykkää musta, tai sit kuvittelen liikoi. Jotenki tuntuu vaa omituiselta kun toinen on kokoajan halailemas, silittämäs, kutittamas ja muuten vaa hiplaamas ja kehuu jotenki kokoaja. Oon varmaa ollu kauheen tyly ku oon pelästyny niin paljon. Miten kukaan poika voi olla mulle toillai ku oon näin läski, lauta ja ruma? Käveltiin eilen kaupungilla eikä se katellu ketää muut tyttöö vaik ohi käveli kaikkia täydellisiä hoikka jalkoja, miksi? Ei mulla oo sellasii jalkoi ja ihanaa laihaa masua.
     En mä voi seurustellakkaan alkaa, koska säännöllinen tapailu johtais väistämättä ruokaan liittyviin tilanteisiin, en pystyis olee tän kehon kaa kenenkää toisen kanssa... Joten oon ollu tahtomattani vähän tympee, koska mua pelottaa. Mua pelottaa ettei kukaan voi koskaan välittää musta. Tahtoisin kyl joskus elää onnellisena mun tulevan miehen kanssa, emmä tahdo jäädä yksin. Nytkin mun yks suurimmista peloista on yksin jääminen. Ahdistaa kasvaminen, enkä taho itsenäistyä, jos se tarkottaa että elän itseinäisesti yksin, ilman läheisiä. Mun tuleva opiskelupaikka on luultavasti kohtalaisen kaukana vanhemmista, ja tuntuu et en haluu hylätä niitä. Ei äitikään koskaan mikään ihanne vanhempi oo ollu, usein oon saanu kuulla kuinka huono ja riittämätön oon tai kuinka teen aina kaiken väärin, olen myös itsekäs, rasittava ja kaiken pahan alku ja juuri, en voi väittää että mikään niistä syytöksistä ois mua kasvattanu oikeaan ja henkisesti terveempään suuntaan, muttei se tarkota etten mä mun vanhempia rakastais. Inhotkoon ja haukkukoon mua vaan, mut emmä silti halua olla yksin.
     Yleensä nuoret on tässä iässä just sillä kynnyksel kun aletaan ehkä jo ettiä sitä omaa vuokra-asuntoo, vähintään odotellaan sitä innolla. Mä tiedän minne muutan, milloin suurinpiirtein, mutta kyllä se pelottaa, eikä  siihen liity kamalasti positiivisiä ajatuksia. Pelottaa et istun vaan jossain pimeessä asunnossa yksin, eikä kukaan muista ees mun olemassa oloa. Mutta ehkä sitkun mä olen pieni, oon jotenki tärkeempi ja mua rakastetaan?