Kuuluuko ihmisen olla yksin?

Mikä yö!
En oikeasti tiedä mistä aloittaisin... No mun piti vetää vesipaastoa tiistai ja keskiviikko, mutta join molempina päivinä sprite zeroa ja molempien päivien saldo oli 10-12kcal, kutsun sitä siis "puolipaastoksi". Keskiviikkona oli sitten aivan kamala olo ja meinasin oksentaa kun heikotti niin paljon (näin huonoa oloa ei oo koskaan ennen tullut syömättömyydestä!) Söin puuroa ja paha olo hävisi melkein kokonaan.
     Torstaina iski hirveä läskiahdistus ja päätin lähteä lenkille 11-12 aikaan. Äiti huusi jotain "toi on ihan sairasta lähtee juokseen yöllä", mutta en välittänyt, halusin vaan nollata pään päivän ahdistukselta.

Juoksin ja itkin, autot ajoivat ohi ja katsoivat kai pitkään. Puhuin vähän aikaa Amelian kanssa puhelimessa ja olo helpottui, kun puhelu loppui olin yksin hiekkatien reunassa, jo aika kaukana tiestä. Oli tosi pimeä, enkä nähnyt kunnolla eteeni. Itketti ja jotenkin tajusin kuinka yksin olen pimeässä, se oli tosi hyvä vertauskuva sille, kuinka yksin olen mun omassa pimeässä elämässä. Tämän tajuaminen siellä synkässä metsänreunassa ahdisti ja lähdin kahlaamaan entistä syvemmälle. Istahdin jonnekkin puskaan nyyhkyttämään. Yksi netissä alunperin vähän kauempana asuva (samassa tilanteessa ruoan suhteen oleva) kaveri soitti ja yritin selittää, että ahdistaa. Tässä kohtaa alkavat muistikuvat yöstä, olla melko sumeat. Ne ovat vähän kuin pienen harson peitossa, ja on niinkuin joku muu olisi silloin ollut minä ja seuraan vain sivusta itseäni. Muistan ajatelleeni ainoastaan olevani lihava ja että olisi pakko päästä lenkille juoksemaan tätä kaikkea ahdistusta ja läskiä pois.

En oikeasti muista puheluiden sisältöä kunnolla, mutta olin kuulma ollut hysteerinen ja itkenyt haluavani vain mennä lenkille, enkä todellakaan kotiin. Olin ollut varma, että ympärillä on ihmisiä ja että minua vainotaan ja seurataan, pitäisi juosta karkuun. Tosin ei mikään ihme, kun on yksin pilkkopimeän metsän keskellä.
     Tyhmin asia oli, että oikeasti luulin kaikkien haluavan vain lihottaa minut kun käskivät kotiin, eivätkä antaneet juosta. Tuntui, että kaikilla oli joku ihme salajuoni minua vastaan. Miksen vain voisi juosta koko yötä?



Lopulta äitikin sitten soitti ja käski tulemaan heti takaisin, kuulma vain "sairaat anorektikot" tekevät noin. Pelästyin vähän ja lähdin hortoilemaan tielle päin, ajattelin kuitenkin lähteä vielä nopeasti juoksemaan jonnekkin. Yritin jopa uskotella Amelialle ja "kikperheelle" (henkilöitä, joiden kanssa ollaan jo pitkään juteltu tästä kaikesta yhdessä ja jaettu ajatuksia ja ahdistusta), että olen menossa kotiin (sillä he uhkailivat soittaa jonnekkin), lähettämällä jotain ihme kuvia, että olen melkein kotona... Löysin nämä kännykästä tänään, ja oikeasti, mitä mun päässä oikein liikkui?

Enkä tajua miten yritin todistaa näillä olevani lähes kotona.

 

Eihän näissä suoraan sanottuna, ole oikeasti mitään järkeä!

Kuitenkaan, en näin jälkeenpäin edes tiedä,
 mistä nämä on otettu.

Kuitenkin lopulta matkalla kotiin sumu ajatuksissa alkoi vähän hälvetä ja kun pääsin takaisin, nukahdin pesuhuoneen lattialle. Herätessäni kävin kylmässä suihkussa ja olo oli tosi epätodellinen. "Mitä juuri äskön oli tapahtunut?"

     Pyysin anteeksi (toivottavasti!) tyhmää käytöstäni ja mietin peiton alla asiaa. Vähän ajan päästä Amelialta tuli viesti ja kuva, että hänen kätensä on siinä kunnossa, että se pitäisi viedä tikattavaksi. Itkin taas, kun nyt olin jo valmiiksi herkillä. Soitin ihan paniikissa onko kaikki ok. Oli kuulma iskenyt hirveä ahdistus (ei tosin liittyen mitenkään minun tapahtumiini). Juteltiin asiasta ja Amelia kipsasi kätensä itse jollain lailla, vaikka yritin kehottaa menemään päivystykseen, ihan varmuudenvuoksi. Mitään kuiviinvuotoa tai tulehdusta ei tullut ja lopulta nukahdin lähes tahtomatta sänkyyn.

Aamulla oma käytös nolotti ihan hirveästi, enkä todellakaan tajua mikä muhun meni! Veikkaan kuitenkin että kaikki oli väsymyksen, ahdistuksen ja stressin yhteetörmäys, joka sitten ilmeni noin. Näin ei ole ennen käynyt ja jos nyt sattuisi käymään saan kyllä luvan pitää kännykän kaukana käsistäni. Hävettää niin kamalasti ja ihan kuin muilla ei olisi omiakin ongelmia. Kaiken lisäksi nyt tuntuu, etten kehtaa enää avautua kikperheelle ahdistuksestani ja, että olen vähän niinkuin irrallaan siitä pienestä tukiverkosta joka minulla oli. Tavallaan kaikkien "joo en enää jaksa", kommentit sai mut ajattelemaan, etten todellakaan halua, että jonkun pitäisi omien ongelmiensa lisäksi, vielä miettiä mun turhanpäiväisiä asioita.

     Vastaisuudessa siis yritän joko pitää asiat ihan omana tietonani tai ehkä kirjoittaa niitä tänne, kun alunperinhän blogin perustamisen tarkoitus oli, että voisin kirjoittaa miltä musta oikeasti tuntuu. Niin mä olen kyllä toiminut tähänkin asti.

Vähän tyhjä olo, kun kaikki tuki ja turva on yhtäkkiä kaatunut, vaikka luulin sen kestävän. Faktahan kuitenkin on se, että jos haluan laihtua, mä olen loppupelissä ainoa joka siihen voi vaikuttaa ja nyt yritän vaan sulkea kaikki turhat ajatukset mun päästä pois ja suunnata sen kaiken laihdutukseen. En todellakaan enää aijo aiheuttaa kellekkään yhtään enempää päänvaivaa. Nyt pitää vain laihtua, vaikka se vaatisi mitä yöllisiä juoksulenkkejä!

Tämmöiset mullekkin<3

Loppuun tälläi hauska kuva minkä mä löysin, ettei jää ihan huono fiilis, koko tekstistä (:

P.s. Olen saanut tosi paljon kivoja kik viestejä teiltäkin, mulle on tullut hirveän hyvä mieli, että olette vaivautuneet vaikka vain sanomaa, että "jaksamisia". Ne jaksamiset on tosiaan nyt ollut vähän vähissä. Ja nytkin itken, en edes tiedä miksi, säälittävää...Olen ihan hyödytön tässä maailmankaikkeudessa.

   

  Kuuluuko ihmisen olla näin yksin?