11 vuotiaana aloin ensimmäisen kerran laihduttaa, olin aina inhonnut liikuntaa sydämeni pohjasta, enkä silloinkaan sitä pahemmin jaksanut. Kuvittelin että jos ruokalun jälkeen kyykkään pari minuuttia poltan energiaa hyvinkin paljon. Kaloreista minulla ei ollut tietoakaan. Skippailin säännöllisesti kouluruoan ja muistan vähän hävenneeni kun kaverit huomauttelivat. Viikonloppuna kuitenkin herkuttelin hyvällä omatunnolla, pahemmin ajattelematta. Muistan että tällöin yksi kaverini jolle kerroin laihdutuksestani alkoi nimitellä minua anorektikoksi ja lopulta haukkui minua selkäni takana. Tällöin myös parhaanystäväni josta välitin aivan hirveästi alkoi etääntyä. Itkin monet illat, koska meillä oli ollut todella läheinen lapsuus ja olimme jakaneet keskenämme kaiken, itkeneet ja nauraneet yhdessä. Minulla oli hänen kanssaan äärettömän hyviä muistoja. Hän haukkui minua myös selkäni takana ja tuntui, että pala minusta oli poissa. Kesti yli 2 vuotta päästä tästä yli ja juttelin asiasta toisen kaverini kanssa, joka tuki ja ymmärsi. Jälkeenpäin ajateltuna hän kuitenkin yritti selvästi tulehduttaa välimme entisestään. En kanna kuitenkaan kaunaa, hän oli tärkeänä tukena siinä kohtaa elämääni.
Kun siirryin yläasteelle aloin pikkuhiljaa vaihtaa kaveriporukkaa lopullisesti. Terveystarkastus yllätti ja terveydenhoitaja huomatti alhaisesta painosta ensimmäisen kerran. Suurin vaikutus oli kylläkin tässä kohtaa tapahtuneella kasvupyrähdyksellä. Opettaja antoi minulle pari kertaa lapun tunnilla jossa yli pyyntö painokontrolliin ja sain myös pari huomautusta "anorektikko". Painoni nuosi pari kiloa ja huomatukset eivät enää olleet niin räikeitä. Aloin ensimmäisen kerran toden teolla laihduttaa. En ajatellut olevani lihava, vähän vain pyöreä. Kaikki lähti pikkuhiljaa ja aluksi aika rennolla kädellä, ruokia alkoi karsiutua pois ja alkoi kehittyä ahdistusta.
Uuden kaveriniporukkani eräs tyttö oli todella epävarma itsestään ja musersi itsetuntoani jatkuvasti erilaisilla ilkeillä kommenteilla. Muut kaverit yrittivät lohduttaa minua, koska olivat kauhuissaan tytön käytöksestä ja keksivät meille jotain mukavaa tekemistä. Tyttö suuttui kamalasti aina kun kuuli meidän tehneen jotain ilman häntä ja oli minulle entistä ilkeämpi. Olin kuulma ängennyt väkisin mukaan ja vienyt hänen kaverinsa. Hän yritti epätoivoisesti päästä minusta eroon ja taso oli välillä jopa koulukiusauksen luokkaa. Yritin jutella hänen kanssaan ja ajan kanssa välimme lähenivätkin. Muut olivat kuitenkin todella kauhuissaan hänen käytöksestään ja olisivat mielellään jättäneet hänet kokonaan. Pakko myöntää että sitä minäkin joskus ajattelin pahimpina päivinä, kun makasin itkuisena lattialla. Itsetuntoni rakoili pahasti, kestin kuitenkin, koska en ollut yksin.
Samaan aikaan äitini oli stressaantunut ja purki pahaa oloaan minuun. Meillä ei koskaan ollut hyviä päiviä. Sain kuulla olevani kaiken pahan alku ja juuri, toivomuksia ettei minua olisi syntynyt ja kylmää kohtelua. Tunsin ettei minusta välitetty, koska äitini ei halunnut olla kanssani, juuri silloin kun pahimman muutoksen keskellä tarvitsin apua. Isäni oli myöhään töissä, enkä häntä juuri nähnyt. Pappani oli todella pahasti alkoholin vallassa (hän sairasti ja sairastaa edelleen vakavaa alkoholismia) ja kun aloin ymmärtää tilanteen, tuintui pahalta nähdä hänet viinapullojen kanssa kadulla. Kerran kun olin nuorempi ja olimme mummon ja papan kanssa ajelemassa moottriveneellä, pappani alkoi uhkailla ajavansa karikkoa/kiveä päin. Mummoni kuitenkin pysyi vahvana ja pääsimme ehjänä rantaan. Vieti usein viikon kesällä pienessä mökissä isovanhempieni kanssa, ja pappani oli jatkuvasti täysin päissään.
Aloin suhtautua seiskan lopulla kehooni ja painooni täysin pakonomaisesti, kiertelin pro-ana sivuja, laihdutusohjeita, opettelin kaloreita, pakottauduin liikkumaan ja laihduin. Onnistuin pysäyttämään kasvun normaalisti mukanaan tuoman painon lähes kokonaan.
JATKUU.... (kirjoitan myöhemmin 2/2 osan lopuista vuosista)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
<3