Ja silloin kaikki avoimuus meni piiloon

Mulla oli eilen illalla riitaa hyvän kaverin kanssa. Meillä on muutaman ihanan ihmisen (ei siis kovinkaan monen, siksi siitä on muodostunutkin niin tiivis) kanssa ns."ryhmä", miksi sitä pitäisi kutsua? Se oli alunperin kik-perhe, koska se oli ensimmäinen paikka jossa juttelimme kaikki yhdessä. Nykyään kuitenkin olemme tosi hyviä kavereita, juttelemme puhelimessa, facebookissa, facetimessä, whatsapissa, kikissä jne. Alkuperäinen tarkoitus oli tsempata toisiamme laihtumaan, nyt kuitenkin osa yrittää parantua ja tuemme siinä, emme kannusta toisiamme satuttamaan itseään, tai muuta vastaavaa "proana touhua". On kuitenkin upeaa, että on ihmisiä jolle voi puhua rehellisesti myös ahdistuksesta ja pahasta olosta. Tai siihen on mahdollisuus, mutten ole vielä pystynyt kellekkään puhumaan täysin tunteistani tai syvimmistä ajatuksistani. Koska pelkään ettei ketään oikeasti kiinnosta ja minun on hirveän vaikea luottaa kehenkään. Mutta siinä kohtaa vika on minussa.

 En ole koskaan oikein osannut ilmaista loukkaantumistani ja pahaa oloa oikein. Jos joku sanoo jotain mikä loukkaa minua, yritän päällisin päin suhtautua mahdollisimman humoristisesti "heh heh, joo mä oon vähän tällänen", "juu hah hah oon vähä vajaa vissii", hahahehhehhihhih (tosi hauskaa että sanoit noin kurjasti). Oon myös melko herkkä ja sitten mietin niitä asioita illalla, että mikä vika minussa on. En kuitenkaan uskalla ottaa asioita puheeksi, sillä oon ihan varma että mulle vaan naurettaisiin, että se oli läppää ja oon huumorintajuton tai että pitäähän mun nyt faktat kestää.

          Mulla on ihan hyvä itseironia, ei ehkä paras, mutta ihan ok. Jos mokaan, osaan nauraa itselleni, vaikka hävettäisikin. Ymmärrän myös kaiken selkeän läpän kavereiden kesken "sekin mursunpersehoro" (no olipas huono esimerkki), se on ihan hauskaa. 

          Mutta jos toisen käytös tuntuu oikeasti pahalta, saako siitä sanoa? Jos saa niin miten? Haluaako joku loukata minua vai olenko käsittänyt asian väärin? Mikä minussa on vikana? Mulle tulee tälläisiä tilanteita usein. Kerran yksi kaveri sanoi "Kuule sä et oo niin kevyt, että jaksaisin pitää sua sylissä", eihän se ole suora loukkaus, ei siitä kuulu loukkaantua. Silti pistää sydämeen. Olen lihava, huono, ehkä jos olisin pienempi tunteeni huomioitaisiin. Ei tuollaisesta kehtaa sanoa, kun en tiedä onko minulla oikeus tuntea siitä pahaa oloa, tunnen silti. Ehkä se pitää piilottaa. Myöskään suuremmista jutuista en uskalla sanoa, puin ahdistuksen omalla tavallani. Laihdutan, juoksen.... jopa kiukuttelen vanhemmille (huono lapsi...). Ehkä olen jopa rakentava ja kuuntelen musiikkia tai piirrän? Kirjoitan blogia tai lappuja, jotka revin. Mutta 85% en käsittele asioita tietoisesti ollenkaan, ne sitten vain kasautuu sisään ja purkautuu kokoajan kasvavana itseinhona ja oman terveyden laiminlyömisenä.

Ei kai tuosta tunnista 3:?

Takaisin kaveriin. Eli olin jo vähän aikaa, kokenut että hän hiukan, ikään kuin pitää minua alempi arvoisena. Ettei häntä oikein kiinnosta kuinka voin (vaikken tiedä saako sellaista vaatia?).
          Ajattelin että nyt olen avoin ja rehellinen, en pilaa tätäkin ystävyysuhdetta sillä, että pidän suuni kiinni ja kestän kaiken ja lopulta koko kaveruus on vain pinnallista puuroa. Ehkä tämän kerran voisin sanoa jotain, ja rakentaa koko kaveruuden rehelliselle pohjalle. Niin minua on neuvottu tekemään.
           Asiasta tuli vaan hirveän kova riita, näin siis käy jos puhuu tunteistaan. Toimin väärin jos puhun ja toimin väärin jos en puhu, mikä on oikea valinta.

(tässä on keskustelun alku, joka ei ole täällä luvatta)

Asumme kaikki vähän eri puolella Suomea ja olimme pitkään intoilleet, että on ihan pakko nähdä yhdessä. Onhan se kuitenkin tärkeää ettei yhteydenpito tapahdu vain jonkun muovimöykyn välityksellä (kun yhteydenpitoa tapahtuu aivan kokoajan, helposti tunteja päivässä, pitkin päivää jatkuvasti. Varsinkin jos on kotona). Se on tavallaan vähän niinkun "miitti", jota kaikki odottaa ihan innolla.
          Mutta sen takia, että kerroin miltä minusta tuntuu, kaveri vain jätti kaikki ryhmät ja sanoi ettei haluakkaan nähdä. Mun sydän alkoi lyödä tosi tiuhaan ja kurkkua kuristi. Olin kai pilannut kaiken, miksi mun piti mennä sanomaan jotain tuollaista, enkä tajunnut yhtään, että se loukkasi. Oon ollut fiksu kun en ole ennen toiminut näin, jos ihmiset reakoi silloin noin, niin eihän kukaan ikinä haluis olla missään kontaktissa muhun!

Kaveri oli sanonut, ettei tule takaisin, koska minä en halua häntä sinne ja olin haukkunut hänet. En osaa ilmaista mitään oikein! En oo ennen kertonut tollasesta asiasta, joten en voinut tietää, että se menee noin. Niin kurjaa!

Keskustelu jatkoi aika samaa rataa vähän aikaa, sitten sovittiin jollain tapaa. Mutta musta tuntuu niin pahalta. Mun omatuntoon sattuu, ja jotenkin pää on sekaisin siitä, etten kai ymmärrä mikä on oikein ja väärin.
          Ajattelin vielä, että rehellisyys olisi hyvä aloittaa ihan pikku jutusta. Semmoisesta jonka kanssa voi elää, mutta joka aina välillä tuntuu kurjalta. Ajattelin että tulisi joku "okei, en ookkaan ajatellut, sori" tai edes "aijaa : o". Joku semmoinen kiva ja lyhyt vastaus. En todellakaan vaatinut, että asiaa tarvitsisi läpikäydä tai kysyä tuntuuko musta pahalta. Olisin vaan niin kovasti toivonut, että olisin saanut kokemuksen "kannattaa avata suu, niin asiat voidaan selvittää yhdessä, ja molemmilla on hyvä mieli". En tiedä kaverista, mutta mulla on tosi paha olla ja tuntuu, että meidän ystävyys kärsi tästä tosi paljon, en tunne enää samanlaista yhteyttä välillä.

Pelottavaa myös se kuinka ihan pienestä asiasta ja pikkuisesta tunteesta paisui lopulta ihan hirveä juttu, niin että meinasin menettää tärkeän kaverin. Miksi mä en osaa toimia oikein?

P.s. Ikävä Ameliaa, nähdään onneksi perjantaina. Ollaan juteltu ihan liian vähän viime viikkoina :(

P.s.s. Kirjottakaa joku jooko kirja ihmisuhteista, ne on niin vaiketa D:, sitten kun perustetaan se uus yhteiskunta, niin sovitaanko ettei kukaan puhu pahaa seläntakana ja kaikki saa olla avoimia, ilman pelkoa siitä että hylätään ja jää yksin? Kaikkien pitäisi saada olla onnellisia. Ihan joka ikisen siellä ruudun sillä puolen. Varmaan se, että vaan tämmöinen turhan päiväinen hihhulihei blogaaja sanoo tän, ei merkitse teille mitään, mutta itkusilmässä täällä kirjoittaen, haluan vain sanoa, että te olette oikeasti hirveen ainutlaatuisia<3! Jos teillä on murheita niin tuolla sivussa on mun kik, tulkaa puhumaan, ihan väärin että kaikki surulliset ihmiset on eri puolilla maailmaa ihan yksin, kun meidän pitäisi pitää yhtä!

Aivopesty maailma

Kello on jo aika paljon, mutta mun tosiaan teki niin kovasti mieli kirjoittaa! Mua on varoiteltu lähiaikoina aika useasti, että kannattaa varoa mitä blogissa julkaisen, jotkut saattaa tunnistaa. Mutta mikä syy mun tutuilla olisi etsiä tälläistä blogia, kyllä muakin vähän ihmetyttäis millä syyllä ne tälläistä tekstiä olis googlettanut/ etsinyt käsiinsä. Netti on iso paikka, ja haluan pitää tämän blogin mun omana piilopaikkana ja mahdollisimman avoimena. En oo koskaan osannut oikein kirjoittaa päiväkirjaa, koska tuntuu kurjalta sulloa kaikki ajatukset suljettuihin kansiin ja laittaa piiloon, ikään kun mun kaikki pään sisäinen toiminta olis kiellettyä ja se pitäisi pitää vaan omana tietona ja ahdistua entisestään. Blogi tuntuu tavallaan isolta, avaralta huoneelta, josta voin luoda omanlaiseni ja olla rauhassa ajatuksieni kanssa. Kaiken lisäksi saada vielä voimia joiltain ihanilta ja hyviltä ihmisiltä, jotka vaivautuvat kommentoimaan kauniita sanoja. Kiitos teille, olette tervetulleita tähän huoneeseen<3!

mie

Jotain jännää mä kuitenkin löysin yksi päivä googlettamalla blogini nimen "kalorimeri". Nimittäin lasten/nuorten nettiyhteisössä nimeltä gosupermodel oli puhuttu musta. Mäkin olin kyseisellä sivustolla joskus 10-12 vuotiaana ja musta on pelottavaa, että jos kävijät on edelleen tuota ikäluokkaa, miten siellä on esim keskustelu "gosun proana jengi". Mitä ihmettä, tosi pelottavaa.

En nyt kauhistele asenteella "kun minähän olen nyt niin iso, vanha ja viisas". Paskan marjat, nuori ja tyhmä mä olen. Enemmän mua pelottaa tää läpimätä yhteiskunta, joka painostaa ihmisiä laihduttamaan yhä nuorempana ja nuorempana. Aikuiset päivittelee kun nykyajan nuoriso on niin laiskaa ja kaikki vääntää itselleen jotain mielenterveysongelmia. Mä olen asiasta (yllätys yllätys) hyvinkin erimieltä. Jos oletamme nyt, että nuorten mielenterveysongelmat esimerkiksi syömishäiriöt ovat lisääntyneet (josta en sinänsä ole niin varma, minusta tuntuu, että ne ovat nykyään vain enemmän pinnalla). Johtuuko se siitä, että nykyään syntyy vaan itsestään jotenkin "heikompia" ihmisiä? Ei todellakaan, ei evoluutio toimi näin nopeasti ja muuta ihmisiä yhdessä sukupolvessa radikaalisti!

Siihen mitä ihminen on vaikuttaa eniten kolme asiaa: Oma luonne + muut ihmiset & ypäristö + geenit, voimme varmuudella sanoa, etteivät geenit ole voineet muuttua merkittävästi, koska ne ovat olleet samankaltaisia aina, ja vain kulkevat jälkeläisille ja luovat uusia kokonaisuuksia. Ei myöskään ole mahdollista, että yhtäkkiä alkaa vaan syntyä jotenkin helpommin ongelmille altistuvia ihmisiä, luonteesta ei siis ole kyse.
           Jäljelle jää muut ihmiset ja ypäristö. Yksittäinen nuori ei voi päättää minne syntyy ja miten muut häntä kohtaan käyttäytyvät. Nykyajan yhteiskunta luo paljon paneita nuorille (myös aikuisille, jopa lapsille). On tarkat säännöt millainen sinun pitää olla, ja median lempi aihe on kertoa miten sinusta tulee tälläinen. Normaalin rajat ovat hyvin pienet ja yhteiskunta ei anna paljonkaan liikkumavaraa omalle tahdolle. Jos laki ei sitä kiellä, niin vähintääkin normit ja ihmisten omat säännöt.
          On ymmärrettävää, että kun lihavien määrä on maailmassa niin suuri, että yhteiskunta/media yrittää saada ihmiset innostumaan laihtumaan. Tämä jatkuva laihuuden ja materian korostaminen hyvän elämän edellityksenä kuitenkin iskostuu ja ihan pienten lasten päähän ja aiheuttaa valtavia paineita. Tässä kohtaa peliin puuttuvat geenit ja oma luonne. Vain todella harva pystyy elämään 100% tasapainoista elämää tässä myllerryksessä, ja jos pystyy on hyvin vahva luonne. Suurinosa reagoi paineisiin jollain tapaa. Osa yrittää muuttaa itseään täysin vaatimusten mukaiseksi, jolloin syömishäiriön puhkeaminen ei todellakaan ole ihme. Kaikkialla sanotaan suoraan ja epäsuoraan "PITÄÄ OLLA LAIHA". No miten toimii epävarma nuori ihminen, joka on syntynyt keskelle tätä sekamelskaa ilman aikaa varautua? Alkaa laihduttaa, muokkaa ulkonäköään, halii ympärileen materialistista tavaraa, pitää yllä pinnallisia ihmisuhteita. Aivan kuten meidät vaaditaan tekemään. Joillekkin hallinta lähtee anoreksiaa kohti, joillekkin bulimiaan, ednokseen tai bediin Toiselle jonnekkin ihan muualle, ei välttämättä syömishäiriöksi. Eivät kaikki välttämättä kestä näitä paineita, ja minun mielestäni niitä ei edes voi vaatia kestämään.

En väitä, että yhteiskunta olisi ollut ennen sen parempi. Ei se ole koskaan ollut hyvä. Tasa-arvo on jopa Suomessa aika kaukainen haave, vaikka meidät onkin aivopesty uskomaan, että "Suomi on hyvinvointivaltio ja täällä vallitsee demokratia ja tasa-arvo". Jos asiaan yhtään perehtyy huomaa, ettei se ihan näin taida olla. Suomi on ihan hyvä maa, verrattuna moneen muuhun, jossa asiat ovat vielä huonommin. Ihminen on liian itsekäs saadaakseen muuttettua tätä, ja siitä kärsivät kaikki. 

Mulla alkoi yksi päivä tosiaan ahdistaa vähän liikaa. Ei ollut ketään kelle puhua, mutta oli pakko saada parempi olo. Oon hyvinkin kiltti teini, ja en itseasiassa ole koskaan vetänyt "persekännejä" niin että oksennan aivoni pihalle ja sitä rataa. Viimeksi olin minkäänlaisessa kosketuksessa alkoholiin viime talvena, ja sitä ennen vain kerran. Nytkään en mitään hirveästi ottanut, mutta sen verran, että kaikki nauratti aika paljon. Soitin tyhmänä myös parille kaverille, mutta oikeastaan vaan kikatin. Ei siis mitään hirveän vakavaa, pelästyin kuitenkin omaa toimintaani vähän, koska mulla ei tosiaan ole hallussani mitään päihteitä vaan vähän "lainasin äitiltä ja isiltä" terästettä spriten sekaan. En jäänyt kiinni, enkä aiheuttanut mitään vahinkoa, ja kohtuudessa pysyin sen suhteen, ettei darraakaan ollut. Mikä siis on ongelma? Se että nyt kun kynnys on kerran ylitetty haluan toistaa saman uudelleen, eihän huonoja seurauksia ollut.
        Tässä kohtaa kun en juuri juonut ole, en henkilökohtaisesti sisäistä mitään vaaroja tai riskejä, vaan koen sen ainoastaan helpotuksena. Pelkään menettäväni kontrollin koko asian suhteen. Tämä nyt on ihan spekulointia ja ylidramatisointia, mutta en halua päihteistä vakituista pakokeinoa.

No sitten paino ja syöminen... No paino on edelleen sitä samaa 46kg ja oon ihan asennoitunut ettei mun paino tipu kilpirauhasen takia, jos en saa tyroksiinia. Tästä johtuen olen myös syönyt usein vähän enemmän kun yleensä kun "ei se kuitenkaan vielä tipu". No ei nyt ainakaan tipu jos alan syödä enemmän. Tyhmä minä. Tästä sitten seurasi sellainen juttu että oksensin ensimmäisen kerran tahallisesti. Oli todella säälittävä oksennus. Söin tonnikalaa vaikkei pitänyt ja menit vihaisena makaamaan pesuhuoneen lattialle ja hakkasin mahaani. Tajusin että "hei tästä tulee paha olo". Aloin painaa mahaa ja jännittää vatsalihaksia jolloin sain ulos vähän tonnikalaa oksennuksena (korostuksena; vähän). Innostuin ja aloin hyppiä ja pomppia ja sain ulos vielä ihan jonkunverran. En käyttänyt sormia tai tunkenut mitään kurkkuun, sitä en oikein hallitse. Mutta pikkuinen onnistumisen kokemus tuli tuostakin, vaikka todellakaan kaikki ei ulos tullut.
          Mitään bulimiaa mulle ei ole keskeytymässä, siitä ei ole huolta, sen verran surkea yritys kuitenkin oli.

Yksi päivä tein mukanakkaan. Aika järkyttävää.
 Miettikää, munakas! Pitäisikö tätä nyt kutsua repsahdukseksi vai miksi D:?

Pakko kysyä, onko se ihan ok, että kun harjaa hiuksia, harjaan jää niitä noin paljon? Pelottaa että kohta olen kalju, pitää tosiaan alkaa katsoa sitä eläinten biotiinia, mitä joku joskus suositteli.

:(

Nyt tämä säälittävä itsesäälissä kylpevä angstinen, pinnallinen teiniprinsessa - ihmisen alku lähtee höyhensaaria kohti. Pakataanko huomenna kaikki kamat (paitsi ne kaikkein turhimmat materiat, mitä joku on meille puoliväkisin tuputtanut, ja jota me aivopestyinä emme ole voineet vastustaa) mukaamme ja muutetaan yhdessä jonnekki asumattomalle seudulle. Rakennetaan uusi yhteiskunta, joka toimii alusuta asti oikein?
          Okei nyt menee jutut taas väsymyksen piikkiin, öitä! Muistakaa, että teissä ei ole mitään vikaa, teille on vain uskoteltu niin<3!

Ollaan ystäviä jookos, niinkun ananas ja kookos

Voikun saisin nyt koottua nää kaikki ajatukset yhdeksi lauseeksi, mutta kun ei ne kokoonnu. Oon viime viikkoina leikkiny tosi paljon itsemurha ajatuksella. Ei, en siis todellakaan ole sitä tekemässä! Lähinnä mua kiehtoo, mitä kuoleman jälkeen tulee. Toinen asia on se, että silloin loppuisi nämä kaikki murheet. Mutta ei silti, vielä on liikaa tehtävää täällä maan päällä. Eikä ihmisen ehkä kuulukkaan päättää itse kuolemastaan, en minä ainakaan pystyisi niin isoon päätökseen, kun ei ne pienemmätkään suju.

Joku outo kuva musta

Kokoajan vaan surettaa ja masentaa. Enkä tiedä miten sen saa loppumaan. Kaipaan tosi paljon välittämistä tällä hetkelle, ettei tuntuisi kokoajan siltä kuin olisi yksin. Viikonloppuna meen leffaan kaverin kanssa, se otti ihan itse yhteyttä ja pyysi, miksi? Välittäiskö se... tuskin. Tän ihmisen kanssa olin reilu vuosi sitten hyvä kaveri. Se oli silloin varmaan se joka oli nähnyt mun useiten syövänkin, lopulta en pystynyt enää senkään kanssa ja sitten jäi tapaamisetkin pikkuhiljaa. En jaksanut pitää yhteyttä samalla tavalla, ei sekään. Tää ihminen varmaan ymmärsi mua parhaiten, ei ehkä hyvin, mutta paremmin kun muut. Muistan vieläkin yhden puhelun about 2 vuotta sitten, kun tää kerto itkukurkussa olevansa tosi huolissaan musta. Liikutuin ihan kamalasti. Joku oikeasti välitti. nyyhkytettiin vaan puhelimeen ja lopuks jompi kumpi totes "Ollaan tässä varmaan koko yö, kun eihän tätä puhelua voi mitenkään tyylikkäästi lopettaa". Sitten itketti ja nauratti yhtä aikaa.
     Meillä oli myös hirmu hyvää läppää. Okei no tosi huonoa, ihan järkyttävän surkeaa. Mutta niin hauskaa! Enään ei olla niin paljn yhteyksissä, mutta hyvät muistot on vähintäänkin. Paras muisto ikinä on tallinnan risteily (inhoan sanaa risteily... saan siitä kylmiä väreitä :,D). Ihan parasta juosta ympäri laivan kantta korkokengillä. Siitä on jo puolitoista vuotta. Muistan tän häröilyn olleen sillon jo aika intenssiivistä, mutta silti söin laivan buffetissa masun täyteen. Ei ahdistanut (okei no kotona kai kirjoitin viisi sivua päiväkirjaan jo pelkästä ruoka-ahdistuksesta), mutta silloin oli upeaa. Mulla ei ole yhtään pahaa ajatusta päässä tästä ihmisestä, pelkästään hyvää. Tietenkään mikään kaveruus ei ole ruusuilla tanssimista, mutta ihan suoraan sanottuna oon unohtanut ne kaikki huonot hetket.

Nyt kun aloin muistella, pakko mainita eräs toinenkin ystävä. Ollaan jonkun verran enemmän tekemisissä, ja tänään oikeastaan nähtiinkin ohimennen ja kesällä oltiin ihan kohtalaisesti tekemisissä. Oikeastaan musta ei edes tunnu, että ollaan pahasti etäännytty. Koulun takia vaan nähty vähän harvemmin, mutta uskon, että etenkin lomilla nähdään ihan entiseen tapaan. Oikeastaan yhteydenpidon pysyminen, johtuu täysin tästä mun kaverista. Se muistaa kysyä kuulumisia ja tekstaa, sopii tapaamisia jne. Eli on hyvä ystävä. Tämän ihmisen kanssa en ole ikinä riidellyt. Häntä on helppo kuvata yhdellä sanalla: menestyjä! Tämä tyttö saavuttaa kaiken mitä hän ikinä yrittää ja onnistuu aina, hän on täydellisen tasapainoinen ja jos ajatellaan mun henkistä hyvinvointia, niin parasta seuraa. Hän on täysin normaali kokoinen ja itsevarma, joka tsemppaa muakin hyväksymään itseni. Ainoa asia mikä on jäänyt tosi pahasti kaivamaan on kun hän sanoi kerran yhdestä vaatteesta, että se näyttäisi paremmalta mun päällä, jos olisi isompi. Mitään muuta luokkaavaa, en ole ikinä joutunut kuulemaan. Aina hän on kannustanut ja tsempannut koulun käynnissä ja elämässä ja jaksanut antaa mulle voimaa. En tiedä olisinko tässä, ilman sitä tsemppausta. Ihan älyttömän ihana ihminen.

Nyt tekisi mieli alkaa kirjoittaa kaikista ystävistäni, mutta taidan jättää sen tekemättä. Nämä kuitenkin ovat vaikuttaneet elämääni niin paljon, että minusta oli tärkeä tuoda heidät esiin. Yksi ystäväni on ehkä vaikuttanut heitäkin enemmän, mutta se tilanne on vähän monimutkaisempi, eikä aina edes niin positiivinen. 

Jo yläasteen alussa tutustuimme hänen kanssaan pitkän tauon jälkeen. Aluksi hän oli tosi kiva, mutta minulla oli vielä niin hyvät välit moneen ala-aste aikaiseen ystävään, että vietin aikaa mielummin heidän kanssaan. Lähennyimme pikkuhiljaa ja aloimme muodostaa porukkaa hänen ja kahden edellä mainitun tytön kanssa. Ensin hän ei hyväksynyt minua, vaan pommitti viesteillä "musta sä oot vähä niikun änkeny meidän joukkoon", ja muuta aika ilkeää. Olin tosi masentunut tästä, olin kuitenkin vasta 13. Toinen edellä mainituista otti asian puheeksi kanssani ja kertoi, että hänestä tyttö kohtelee minua todella huonosti, ja se tuntui pahalta. Luulin, että vika oli ollut minussa, mutta minulle sanottiin, etten ole tehnyt mitään väärää.
     No kyllä tämä henkilö minut hyväksyi sitten vähän ajan päästä. Ilkeä käytös ei kuitenkaan loppunut. Olin tosi stressaantunut, kun en tiennyt milloin olin taas hänen best friend niiq ikinä ja milloin hän taas unohti minut. Tämä aiheutti tosi paljon pahaa oloa, mutta muut huomasivat sen ja tukivat minua. En kuitenkaan halunnut lopettaa ystävyttää tytön kanssa, sillä ailahteluista huolimatta hän oli minulle tärkeä. Joka kerta kun kiinnyin häneen enemmän, hän satutti minua lisää. Meillä on upeita muistoja, mutta myös todella paljon surua tykyttää takaraivossa. Tämä on lisännyt mun hylätyksi tulemisen pelkoa tosi paljon, kun ei koskaan voinut tietää milloin oli tärkeä ja milloin unohdettiin jonkun paremman takia. Joskus sain halauksen ja kuulla olevani tärkeä, ehkä seuraavana päivänä vain piikikkäitä kommentteja. Kirjasin myös paperille yhdessä kohtaa kaikkia ulkonäkööni liittyviä lausahduksia hänen suustaan, ne tsemppasivat laihduttamaan. Ehkä kun korjaisin itseni olisin tarpeeksi hyvä hänen ystäväkseen. Usein hän myös aloitti milloin mitäkin liikunta- ja laihdutuskuureja, jotka saivat minut tuntemaan itseni myös huonoksi ja lihavaksi. Varsinkin kun sain kuulla olevani sitä. En tiedä välittikö hän koskaan minusta, mutta minä välitin ja välitän yhä hänestä niin paljon, että sattuu, jokainen muisto tekee todella kipeää. Päässäni on edelleen se kysymys, mikä siellä oli vuosia. Miksi en ollut tarpeeksi hyvä hänelle, mikä minussa on vikana?

Nämä kolme ihmistä liittyivät etenkin lähimenneisyydeessä tiivisti elämääni ja vaikuttivat siihen enemmän kun tarpeeksi. Aloin yläasteella oikeastaan laihduttaakkin ensimmäisiä kertoja ystäväni käytöksen takia, koska yritin olla tarpeeksi hyvä hänelle ja käsitellä pahaa oloa sillä tavalla. En kuitenkaan syytä häntä, itse en ollut tarpeeksi hyvä.

Ystävistä puheenollen, Amelia on kotilomalla huomenna ja näämme toivottavasti. Hirveän kova ikävä! Tässä on juuri sellainen ihminen joka tajuaa minua. Tai tajusi, tällä hetkellä pelkään lähinnä, että hän on hylkäämässä minut. Jos näämme, pitäisi nähdä mahdollisimman aikaisin, että hän pääsee muiden kanssa. Kun olisin mennyt katsomaan häntä, ennenkun sain tietää kotilomasta, olisi pitänyt mennä aikaisin, että ehdin alta pois, muiden tieltä. Mutta ehkä mun pitää vaan ymmärtää, etten voi vaatia sitä, että olisin merkityksellinen jollekkin. Amelia onkin liian hyvä ystävä, en mä edes ansaitse sellaista. (Silti olen itkenyt paljon hänen takiaan viime päivinä kun ei ole selvillä miten menee ja saa pelätä puolesta, sekä tietenkin se, että pelkään etten ole hänellekkään tarpeeksi hyvä)

Ostin Amelialle ja itselleni tällaiset. Energia Elli on mulle, tsemppaamaan laihdutukseen ja Lohtu-Lissu auttaa Ameliaa toivottavasti surun hetkellä<3. Tahdoin piristää jotenkin, kun toisella on paha olla.

Energia Elli & Lohtu-Lissu

Oli aika selkeää, minkä mä tarvitsen, mutta Amelialle piti miettiä vähän pidempään. Näitä Voodoo nukkeja, saa ainakin sokkarilta, mistä mä ostin. Nää on hirmuisen suloisia ja takana luki, että käsin tehtyjä, mistä sitä tietää, vaikka niistä löytyisi ripaus taikaa. Yksi maksaa n.8e ja niitä löytyy oikeastaan joka tilanteeseen.

 Kaupoissa oli jo vähän joulusuklaita, mutta onneksi tosi vähän. En tajunnut ottaa niistä kuvaa, mutta stalkkasin kyllä hyvin tarkkaan kaikki herkkuhyllyt. En edes ymmärrä miksi se on niin viihdyttävää.

Jätti levyjä suklaata

Tosi söpöjä suklaatikkareita!

Teille, jotka olette etsineet halpaa vaakaa, tigerissä nyt tuollainen 20e.
Se on tosin kai normaali kokoinen, ei mini, joten vaikeampi piilottaa.

Tulin ajatelleeksi yksi päivä, kun lähti taas tupoittain hiuksia päästä, että mitäköhän puutostiloja mulla on. En saa proteiinia, rasvaa, oikeastaan mitään vitamiineja (saati sitten jotain kivennäisaineita...), kalsiumia yms. En käytä maitotuotteita, ehkä kerran viikossa lihatuotteita keiton muodossa (mutten punaista lihaa) ja vain paria vihannesta. Saan siis paljon turhia hiilareita puurosta, kasvisosekeitosta yms. En mitään tärkeää. Ajattelin kokeilla vähän aikaa syödä pelkkiä proteiini- ja nutripatukoita, koska niistä saisi kaikki ravintoaineet. Mutta ne oli tosi pahoja! 

Oli vähän pahaa :c

Tota taaimmaista noista maistoin siis. Maistui ihan jauholta. Ekat pari haukkua oli ihan hyvät, mut sit alko tökkiä ja oli vaikea niellä. Mansikka näyttää silti aika houkuttelevalta, olisko se parempi kun tuo toffee, mikä lie. Ihan kauheesti kaloreita tossa kyl oli (170), mut tosi monessa oli yli kaksisataa. Sain jonkun 1/3 kyl syötyy, sitten luovutin.

Aattelin sit yrittää uuestaan, koska kaloreita oli tosta tullut vajaa 60, pystyis hyvin syömään jonkun muun patukan. Maistoin jotain nutripatukkaa, missä oli 210kcal, jonkun marjan makusena (oisko ollu karpalo?) Mutta sitä ei mennyt alas kun ihan pikku pala, oli vielä pahempaa.
     Voi harmistus, ehkä mä en sitten ala elää patukoilla. Toisaalta hyvä vaan, äiti tuskin tukis mun patukka kuuria hirveesti rahallisesti. Ellen sit sanois, et syön niit vain välipalaks, vaikka 1-3 patukkaa oliskin koko päivän ruokalista. Olisin edes saanut ravintoaineita, mutta eipä sillä kai niin väliä ole. Enhän mä tässä vahingoita kun omaa kroppaani.

Pitäisi kai alkaa syödä niitä kalsiumtablettejakin

Tää oli ehkä maailman tylsin postaus ikinä. Lähinnä mun teki kamalasti mieli vähän avautua ystävyysuhteista. Vaikka mulla onkin kavereita/ystäviä (miksi pitäisikään kutsua), silti tuntuu kun olisi yksin. Kaipaan vaan hirveesti sitä, että voisin jakaa ilot ja surut jonkun kanssa. Itkeä ja nauraa. Tehdä kaikkea kivaa ja kaikkein tärkeintä, että olisi edes yksi ihminen joka ymmärtäisi mun tyhmiä ajatuksia ja välittäisi musta siitä huolimatta. Ei sellaisia ihmisiä ole. Ja jos olisi, niin ei ne tahtoisi olla mun kanssa tekemisissä.

P.s. Loppuun tosi tärkeä ilmoitus: Mulla on vissiin kilpirauhasen vajaatoiminta (tai jotkut arvot on vähän perseellään, en ihan tajua mitä ne tarkoittaa, mutta joku kuitenkin tuloksissa kuulma mättäsi). Juttelin yhden henkilön kanssa netissä, joka sanoi, että se on seuraus liian vähästä syömisestä, kroppa laittaa vastaan. Mua pelottaa, että entä jos oonkin lihonut tässä nyt tän takia. Tosi monihan lihoo just kilpirahasen vajaatoiminnasta. Oon pienessä paniikissa, mutta mittanauhan mukaan mitat on samoissa kun ennen (mun rinnanympärys oli kasvanu vähän?! ja peppu vähän pienentynyt). Alustava sotasuunnitelma on, että en mene vaa`alle ennekun saan tyroksiinilääkkeet lääkäriltä. Kertokaa kiltit joku, joka on samassa jamassa, laihdunko mä taas kun saan ne lääkkeet vai pitääkö mun alkaa syödä vaan vielä vähemmän? Kestän ehkä sen, että paino on pysynyt samassa, mutten sitä, että olisin lihonut. Voi olla, että juoksen tässä paniikissa tyyliin mummon vaa`alle, en tiedä :/.

Koko maailma on yksi iso valhe ja harha

Tuntuu ihan pahalta kirjoittaa näin masentevia juttuja tänne, kun tän blogin idea olisi ennemmin auttaa jaksamaan (loin tämän kai alunperin omien tunteideni käsittelyyn ja jos tää nyt jotain muuta auttaa, niin se tuottaisi mulle tajuttoman hyvän mielen. Vaikken usko kuitenkaan tällaisen yhden ihmisen höpinöiden vaikuttavan kenenkään elämään). Mun on kuitenkin pakko saada kirjoittaa tänne, kun en voi kellekkään muulle tällä hetkellä voi puhua täysin rehellisesti.
     Oli aika häämentävä tilanne koulussa, kun opettaja selitti, että "kun meillä jokaisella on monta ihmistä jolle puhua, on aina joku tukena, jos toinen ei jostain syystä pysty". Siis mitä ihmettä? Onko jollain ihmisellä oikeasti niin laaja tukiverkosto? Musta olis ihan tajutonta, jos mun puhelimessa olis edes yksi numero, minne voisi soittaa tilanteessa, kuin tilanteessa. En edes pysty ajattelemaan, että sitten useampi. Amelia on tietenkin auttanut mua kamalasti ja ollut tosi hyvä ystävä, mutta hän on nyt tahtomattaan joutunut tilanteeseen, jonka takia olen jäänyt tavallaan yksin. Netin kautta olen myös saanut ihan uskomattomia ystäviä, mutta onko ihan väärin kaivata, sitä vanhanaikaista "face to face" kontaktia, se on kuitenkin niin erilaista.  Tokihan mulla on kavereita, jotka on tosi ihania ja hyviä ihmisiä, mutta ei niistä kukaan ymmärtäisi, tai edes tahtoisi ymmärtää. Niillä on oma parempi ja tasapainoisempi elämä.

Olisi se varmaan aika shokki, jos normaalin "mitä salkkareissa tapahtu?" "Oi näitkö sä kuinka komea poika!" tai "bodyshoppiin tuli uus tosi hyvän tuoksunen vartalorasva", tilalle paukauttaisinkin yhtäkkiä "hei btw tein muuten eilen itsemurhasuunnitelman, aattelin kuitenkin että olisin itsekäs paska, jos edes harkitsisin sitä, joten ei hätää. Mun silmät on muuten kipeet kun itkin itteni taas eilen uneen, jossa muuten kesti taas neljä tuntia, kun on nii heikko olo kun en oo syöny muutamaan päivään"

Tavallaan myös tilanteet, missä kaveri on voinut tekstata, jotain ihan viatonta "mitä kuuluu, nähtäiskö joku päivä?" Oon juuri itkemässä ripsareita pehmonalleen ja näpyttelen vastauksen "ihan hyvää, juu nähdään vaan :D". Kädet täristen laitan puhelimen tyynyn alle, ei me kuitenkaan nähdä. Joku soittaa juuri, ja muistuttaa jostain, jonka kuitenkin unohtaisin. Samaan aikaan istun lenkin jäljiltä metsässä yksin, heikottaa, väsyttää, tuntuu pahalta. "Hei soitan sulle kohta takasin oon just... menossa suihkuun"
          En edes kehtaisi vastata muulla tavalla, vaikuttaisin vielä säälittävämmältä teiniltä kun nyt olen. Äitikin joskus sanoi, ettei tämän ikäisellä ole oikeita ongelmia, ne vain tuntuvat siltä.

Enkeli, jonka piirsin kerran

Omia tunteita ja ajatuksia, on tosi vaikea pukea sanoiksi, saati kirjaimiksi. Lopulta se, miten saa ne ilmaistua vaikuttaa paljon pinnallisemmalta, mitä alunperin piti. Tai entä jos ne onkin? Oikeastaan, ehkä kaikki ihmisten ongelmat ovat melko pinnallisia. Inhimillisyys ja ihmisyys yleisestikkin on musta kovin ahdistavia asioita.  Oikeasti välillä tuntuu, että ihminen vain syö, paskoo ja sotii. Kun huomaan haavan vuotavan verta, tajuan kuinka toivoton maailma on. Uskon Jumalaan, mutta voiko kukaan silti varmuudella sanoa, että kuoleman jälkeen tulee muutakin kun pimeä loppu? Ehkä maailmankaikkeudella on jokin tosi suuri merkitys, jota tämän kaiken pahuuden keskellä on vain vaikea ymmärtää. Oon tosi paljon ajatellut, että tää kaikki mitä nyt on, on vain harhaa. Ei kukaan voi todistaa, että on olemassa jotain. Sitten taas mitä harha edes on? 

Lopetan nyt tämän, ennen kun aloitankaan.Mun ajatukset on luultavasti ihan typeriä ja hyödyttömiä.

Vaikka maailmassa olisinkin, joku hieno tarkoitus ja vaikka kaikki olisikin vain harhaa, elän silti ainakin jollai tasolla nyt ja tässä. Oli se sitten kuviteltua tai totta. Omistan tunteita tai ainakin luulen omistavani. Ja juuri tällä hetkellä uskon hyvin vahavasti tuntevani paljon surua, ahdistusta ja pelkoa. Pelkään tulevaisuutta. Olen tosi epävarma sen suhteen. Eniten pelkään ehkä yksinäisyyttä, sitä että kaikki katoaa mun elämästä. Jonain päivänä vain herään ja voin todeta, että mulla ei ole enää ketään. Omistan todella suuren yksinjäämisen ja hylätyksi tulemisen kammon ja siksi mun on vaikea kiintyä ihmisiin, pelkään menettäväni heidät kuitenkin.

Sattuu paljon vähemmän, jossei anna lupaa välittää, avautua tai luoda syviä siteitä. Kun sitten olen yksin, en ole kokenut niin suurta menetystä.

Silti tässä epävarmassa todelisuudessa, meistä jokainen varmaan kaipaisi halausta,
ja sanoja "Mä välitän susta ja pidän susta huolen. Sä olet turvassa".

Pieni hengähdys kun sai ulos, ainakin palasen sekamelskasta, joka vallitsee jossain tuolla mun sisällä. Oikeestaan varmaan koko kehossa.
    Pakko tehdä jotain vähän keventävää loppuun. Olisiko teillä mitään toiveita, mistä haluaisitte, että kirjoitan? Olen nyt miettinyt, josko tekisin saman tyylisellä ääni postauksella, pienen läpikäynnin mun elämästä ja miten olen päätynyt tähän pisteeseen, jossa nyt olen. Sen pohtiminen on ääneen mulle toki tosi rankkaa, mutta uskon, että se voisi auttaa itseäkin ymmärtämään tätä paremmin. Myös muita ideoita saa heitellä, koska uskon, että moni siellä on paljon fiksumpi, kuin minä ruudun tällä puolella.

Tahdon vielä muistuttaa, että vaikka me ihmiset ollaankin pieniä ja pelokkaita, tässä suuressa paikassa, nimeltä iankaikkisuus, emmekä voi todistaa toistemme olemassa oloa, voimme silti tukea toisiamme jaksamaan elää tämän kaiken läpi. Me kaikki tarvitsemme toisiamme. Emme ole toistemme vihollisia, vaan kaikki yksi pieni, kohta kymmenen miljardin joukko, joka on luotu ratkaisemaan tämän olemassa oloa koskevan mysteerin yhdessä!

Video (tai ainakin ääni)

Mua jännittää... Tää on tavallaan kai videopostaus? Onhan se video, ilman vaan mun nassua. Sitä en ole vielä valmis näyttämään. Tohon tuli vaan turhaa pälätystä, ja en ota vastuuta siitä, että siinä tuhlaa elämästään yli 10minuuttia. Halusin kuitenkin niin kovasti kokeilla vähän jotain uutta.

Et menetä mitään jos et kuuntele :,)

Kuka sua kieltää lopettamasta? Sinä itse.

Mä en oikeesti jaksa tätä jatkuvaa heikotusta ja ahdistusta. Haluan olla laiha, mut kaikki on niin sekavaa. En osaa, enkä halua lopettaa laihdutusta, mutten silti jaksa tätä. Joka paikkaan sattuu,  väsyttää, pyörryttää, oon niin yksin...

Mulle tuli juttelemaan yksi blogini lukija, joka oikeasti on saanut mut ajattelemaan tätä kaikkea, enemmän kun kukaan muu. Ehkä mulla oikeasti on jonkunlainen ongelma?

"Miksi sää haluat aiheuttaa itselles kuoleman? Sulla on selvästi kroppa huonossa kunnossa"

"Tiiäks miks susta tuntuu, että kaikki on sekasin, se johtuu tosta sun laihduttamisesta. Sun kroppa on sekasin. Ja se ei oo hyvä juttu"

"Sä oot vielä enemmän sekasin ja kymmenen kertaa surullisempi, jos kuihdut tuosta lisää"

"Sanoit, että haluat olla onnellinen, onko tää laihtuminen tuonu sulle tähän asti onnellisuutta?"

"Kuka sua kieltää lopettamasta? Sinä ite"

"Älä laihduta siksi, että kokisit olevas parempi lapsi (äidille). Ei se riipu koosta"

"Musta tuntuu että saattaisit senkin takia laihduttaa lisää, että saisit sen (äidin) kaipaamasi huolenpidon ja rakkauden"


Ja kaikkein viisainta mitä mulle on pitkään aikaan sanottu:
"Koulu on yksi kivi sun repussa, niin myös sun välit äitis kans, Sen takia isoin kivi, ongelmat syömisen kanssa, on kans repussa. Mut nuo kaikki liittyy toisiinsa"

Mun oli pakko lisätä nää tänne. Jos mulle tulee joku provosoituneena sanomaan, että "LOPETA, PARANE, SYÖ, SÄ KUOLET, vitun tyhmä". Ei se oikeastaan mun ajatuksiin vaikuta. Ei mua oikeastaan edes loukkaa vähän kärkkäämmät kommentit yhtään, ihme kyllä. Lähinnä tulee sellainen "no empäs lopeta", olo.
     Noi laitto mua oikeesti ajattelemaan. Kiitos niistä sinulle, jos nyt luet tätä.

No tällä viikolla olen paastonnut pari päivää, sitten yrittänyt syödä... normaalimmin?  Tajusin kuitenkin ettei mulla suoraan sanottuna oo mitään käsitystä terveellisestä ja oikeasta ruokavaliosta. Oon siis syöny pelkkää leipää eilen ja toissapäivänä. Ihan suoraa ns. kuivaa ruisleipää ilman päällisiä, koska rasvassa on kaloreita, juustossa on kaloreita, leikkeleissä on turhia kaloreita... Sen lisäks oon syöny 2 porkkanaa ja yhen pussipuuron (siis yhteensä näinä kaikkina päivinä).  Tosin jos mun päiväkulutus olisi joku 1500kcal, en ole syönyt ehkä puolet siitä? Tai vähän alle. Olo on silti ihan kamala ja turvonnut! En voi jatkaa syömistä, koska tuntuu, että lihon heti 10kiloa.
   

Lopputulos on se, että jatkan entiseen tyyliin. Tuntuu, että aina kun yritän olla "normaali", palaan vielä entistäkin pahempaan. Mitä korkeamalle kurotan, sitä kovempaa tulen takaisin alas. Toisaalta, miksi mä edes yrittäisin syödä.

1. Haluan laihtua
2. Laihdun kun en syö

Miksi siis syödä?

Eikä nyt ole oikein halua tai voimia jaksaa tehdä mitään minkään eteen. En ole saanut puhua Ameliallekkaan pitkään aikaan. Joskus viikko sitten se soitti nopeasti, kun kävi tupakalla, kertoi parilla lauseella miten on mennyt laihduttamisen kanssa ja mitä on puuhaillut yksin ja muiden kanssa. Jäin katselemaan "puhelu päättyi" kuvaketta vähäksi aikaa ja menin nukkumaan. Ehdotin jos olisimme nähneet, mutta perui edellisenä päivänä. Ihan hyvästä syystä, koska kyllä mä ymmärrän kokeiden tärkeyden.

     Ensin itkin ahdistusta, siitä etten saa puhua näistä asioista kellekkään. Mutta sitten tajusin, että tämähän on oikeastaan tosi hyvä juttu. Koska, jos Amelia ei halua olla mun kanssa, vaan on mielummin juomassa, se tarkoittaa, että hänellä menee paremmin. Kesällä vielä kauhistelimme alkoholin kaloreita ja laskimme tarkkaan monta läkerolia söimme, ettei toinen joudu syömään vahingossa 2kcal enempää.
     Miksi mä siis haluaisin, että joku tärkeä ihminen kärsii? Saadakseni itse tukea laihdutukseen tai saadakseni kaataa tämän ahdistuksen jonkun niskaan? Juu ei. Tulin tulokseen, että yritän nyt pitää etäisyyttä.

Tuntuu vähän hylätyltä ja turhalta, mutta perjaatteessa se laukaisi kamalan halun saada ote syömisestä kurinalaisemmaksi. Ajattelin että aloitan tässä lähiaikoina oikein kunnon pitkän paaston, parasta olisi jos porukat lähtisi viikonlopuksi jonnekkin, niin voisi eliminoida mahdollisuuden, että joku pakottaisi syömään. Kun on tosi heikko olo, ei muut ongelmat tulvi mieleen niin paljon. En malta odottaa!

Nyt pitää vielä tsempata koulun kanssa, tän kuun jälkeen helpottaa taas ja on aikaa liikkuakkin enemmän ja tosiaan syömisetkin saa vedettyä helpommin pienemmiksi. Eilen oli yksi koe ja istuin viimeisenä luokassa tekemässä, kirjoittamassa kynä sauhuten. Monen sivun esseitä. Kun viimein lopetin, olivat kaikki jo lähteneet. Nousin täristen tuolissa ja ojensin paperit opettajalle, joka katsoi minua jotenkin oudosti ja kehui pitkistä vastauksista. Katsahti vähäksi aikaa paperehini ja huikkasi ovelta, että näytti menneen tosi hyvin.

   

Tälläinenkin tuli postilaatikkoon taas, jei (:

Hiusten oheneminen, kynsien lohkeaminen ja ihon kuivuminen... MURR

Oon ollu koko viikon vähä huonokuntonen. Viime viikonloppuna olin ihan tavallisesti suihkussa, ja just pesemässä hiuksia kun yhtäkkiä jalkoihin alkaa sattuu ihan hirveesti ja lysähän lattialle. Kurkotan sammuttaan suihkun, etten tukehdu veteen. Istun vähän aikaa lattialla voivotellen kuinka jalkoihin koskee ja yritän pari kertaa nousta seisomaan, mutta sattuu niin paljon ettei onnistu. Otan pyyhkeen ja yöpaidan tasolta, jonne onneksi yltän maastakin ja lähden konttaamaan mun huonetta kohti. Kipu siis oli pääasiassa säären ja pohkeiden alueella, eikä reisiin niinkään sattunut. Panikoin vähän aikaa ja mietin mitä nyt pitäis tehdä, en kehdannut mennä herättämään äitiä, vaan kapusin epämääräisellä taktiikalla sänkyyn. Se kipu oli onneksi loppunut aamulla kun heräsin.

Viikolla oli sitten aika paha ruokaa koskeva tilanne koulussa, joten lintsasin yhden päivän. Oon oikeasti aika tunnollinen oppilas, enkä oo lintsannu kun pari kertaa elämäni aikana (syy on ollut joko ruoka tai terveystarkastus).

Tänään sitten iski äskön järkyttävät alavatsakivut, tuntu kun puukolla viillettäis mun masua auki sisältäpäin! Hyi kamala. Yritin googletella, mistä se voisi johtua, mutta tuli vaan jotain jostain tulehduksista ja alkuraskaudesta. No raskaana mä en ole, se on ihan pois suljettu. Herättelin jo toivoa, että ne vois olla menkkakivut, mulla ei ole nyt ollut menkkoja... hmm... kahteen vuoteen. Tiedän, että pitäis mennä kertomaan terveydenhoitajalle/lääkärille/gynekologille, mutta kun en uskalla. On mun paino sen vajaa 10kg kuitenkin laskenut normaalista painosta merkittävään alipainoon tänä vuonna, että jos joudun vaa`alle, voisi siinä vähän joutua selittelemään. Mä tiedostan, että keho jollain tapaa voi vaurioitua tän takia, mutta tiiättekö kun ei sitä konkreettisesti nää, ei osaa hätääntyä. Vähän sama kun tupakoivat eivät konkreettisesti nää seuraksia kun vasta pitemmän ajan päästä, ei ole innostusta lopettaa. Sisäelimet on tärkeitä, muttei niitten merkitystä tajua, ennekun alkaa kunnolla puskea oireet päälle. En väitä tässä kohtaa toimivani oikein, saati millään tasolla fiksusti, mutta itehän mä sit jossain vaiheessa kärsin.
     Biologisia lapsia en kuitenkaan koskaan tule haluamaan. koska mun eettinen (onkohan se oikee sana tähän?)  perjaate on vähän sitä vastaan. Maailmassa on nyt esimerkiksi kiinassa kamala määrä lapsia kaduilla, huonoissa lastenkodeissa ja kärsimässä, ilman ketään kuka välittää. Samaan aikaan puskee päälle maapallon liika väestönkasvu, muualla kun Euroopassa, täällähän se nimenomaa vähenee. Haluan adoptoida lapsen (mielellään kiinasta yms, mutta sinänsä suomikin on ok, haluaisin nimenomaan jonkun lapsen, jonka elämää pystyn adoptoimalla selkeästi muuttamaan positiiviseen suuntaan). Ei mulla ole mitään syytä henkilökohtaisesti, miksi lapsen pitäisi olla biologinen. En tahdo tehdä uutta lasta, kun on niin monia ja kotia tarvitsevia jo ennestään. Mutta tää on vielä aikasta suunnittelua, kuitenkin tahdon lapsen vasta kolmenkympin jälkeen, että olen varmasti kypsä äidiksi ja itsekkin henkisesti ja taloudellisesti vakaa.
     Tämä ei nyt tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi toimia näin, ei todellakaan. Mun puolesta kaikki voi pyöräyttää, vaikka kymmenen muksua maailmaan, sillä mehän eletään täällä vaan kerran (luultavasti) ja jokainen saa ihan omien perjaatteiden ja jaksamisen mukaan päättää myös lisääntymisestään.



Vaihdan aiheen lennossa itsekkäästi takaisin itseeni ja omaan fyysiseen ulkonäkööni. Kaikkihan tietää, että "hiukset hyvin, kaikki hyvin", "hiukset on naisen kruunu" jne, joten arvatkaa onko kamalaa kun tuntuu, että mun hiukset lähtee päästä ja on ohentunut ihan kauheesti! Ne on jotenkin kauheen ohuet ja hamppuuntuneet.

Noi latvatkin on ihan kauheen näköset, vaikka niistä
lähti jo 5cm :(

Toinen kurja juttu on kynnet, kattokaa nyt tota keskisormenkynttäkin,
mikä toi valkonen täplä on? Tahtoisin pitkät ja kauniit kynnet,
joita vois laittaa 3:

Mun iho on kuivunut kans nyt kesän jälkeen hirveesti, varmaan johtuen kylmemmistä ilmoista. Oon yrittänyt rasvailla sitä, mutta erityisesti polvet ja kyynärpäät on aika kauheen näköset. Sääretkin on usein aika kuivat ja sit käsivarret. Oikeestaan myös selkä ja lantioluiden alue... Mikäköhän ois oikein hyvää ja kosteuttavaa vartalorasvaa? Vai oliskohan joku vartalovoi vielä parempi.

Näyttäispä masu samalta seistessä kun maatessa :/, vaikka tos on kyl sillonkin tollai
pömppis navan ympärillä, pistää silmään aika pahasti.

 Mitäköhän ilosta olis tapahtunut? No ainakin salkkarit ja dieetit vaihtoon alkoi maanantaina, wuhuu!

Eka jakso, kesän jälkee<3

 Salkkareita oonkin oottanut kun kuuta nousevaa, ja dieetit vaihtoon vähintää yhtä paljon! Yritän aina löytää niitten laihojen ruokavaliosta jotain hyviä vinkkejä omaan syömiseen.


Oon tällä viikolla myös mietiskellyt miltä tuntuisi olla ns."normaali". Tai elää niin ettei ruoka ja laihdutus olisikaan koko elämä. Mun yksi hyvä "nettikaveri", on suunnannut parempaa päin pahasta syömishäiriöstä ja muista psykoottisista sairauksista/ongelmista. Se kuulostaa nyt niin paljon onnellisemmalta saadessaan pala palalta elämää takasin. Tietenkin aloin ajattelemaan, että olisinko mäkin niin onnellisempi? Tosi motivoituneena söin jäätelöäkin, mutta sitten iski hirvee katumus, eikä tullut yhtään onnellinen fiilis, vaan lähdin lenkille. Mutta ehkäpä sitten kun pääsen tavoitepainoon, voin yrittää elää onnellisempaa elämää. Sen näkee sitten, nyt mä taidan yrittää mennä päivä kerrallaan. Laihduttaminen on kuitenkin kaikkein tärkeintä.

Jotain hyvää tää kuitenkin poiki, sillä aloin ajatella myös tätä hiusten lähtöä ja huonontunutta fyysistä kuntoa, ja ajatella, että vaikka kalorimääriä en nyt aijokkaa  nostaa, voisin silti yrittää syödä ne kalorit vähän monipuolisemmin. Nyt oon vetänyt pääasiassa kurkkua, porkkanaa ja puuroa. Eli pelkkiä hiilareita. Mitkä olisi kaikkein tärkeimmät vitamiinit ja hivennäisaineet? Kalorit tietenkin ratkaisee kaikessa, en aijo vaihtaa mitään tuotetta kalorisempaan, vaan joittenkin vitamiinien takia, mutta jos löytäisin jotain kevyttä, tärkeitä aineita sisältäviä juttuja, ei kai se mua enempää lihottaisi?

P.s. Sen hetkellisen "tahdon elää", kohtauksen takia suunnittelin mitä kaikkea olisi kiva tehdä sitten kun olen laiha, jolloin saan elää. Voisin tehdä seuraavan postauksen kaikesta siitä mitä tahdon ja aijon sitten tehdä ja ehkä syödäkkin, kun ei vielä näin lihavana voi C:!

Minä :/

Sitten vielä hienosti aiheeseen liittyvä mun selkä...XD

Nyt lueskele vielä vähän blogeja, ja sitten lähden etsimään nukkumattia, öitä muruset<3!

Dieetti

Moi, nyt esittelen teille mun uuden dieetin, jonka aloitin tällä viikolla (kestää 30 päivää, eli loppuu 1.lokakuuta). Idea ei ole alunperin mun itse kehittämä, vaan muistan joskus vuosi sitten lukeneen jostain laihdutus blogista tästä. En kuitenkaan kuollaksenikaan muista mistä, mutta hieno idea jokatapauksessa!
      En muista oliko tälle jokin nimi, mutta olkoon nyt vaikka post-it lappu dieetti.

Post-it lappu dieetti:
Ajatuksenahan on, että paperille liimataan post-it lappuja, joissa on eri kalorimääriä. Joka päivä syön jonkun niistä ja sitten poistan lapun. Kalorimäärä on ehdoton maksimi, ja vaikka söisi 0kcal, voi silti poistaa vaikka 500kcal lapun, sehän on vaan parempi!
     Jos söisin ihan maksimi määrät, saisin keskiarvolla 350kcal päivässä, joka on ihan kivan kuuloinen. Varmaan monen silmään pistää tuolla toi 700kcal, enkä tiedä tulenko syömään niin paljoa, mutta jos syön, en halua, että se pilaa koko dieettiä, joten siihenkin on kerran mahdollisuus. 

Mulla oli koulun jälkeen kovin viluinen olo ja ajattelin mitata, olisiko mulla vähän lämpöä, mutta mittari näyttikin sitten tuon verran. (Mittasin 4 kertaa ja kahdella eri mittarilla, koska ajattelin että jos tuo näyttää väärin). Onko 34,5 kauhean alhainen ruumiinlämpö? Kun muistelen 35C asteen olleen hypotermian raja. Mulla on normaalistikkin vähän alahainen ruumiinlämpö (35,4-35,8),mutta ei ole ennen näin alas mennyt.

Pikkuisen oli alilämpöä

No, tää viikko on kuitenkin mennyt ihan hyvin, jos ei järkyttävää väsymystä ja nuhaa, sekä koulustressiä oteta huomioon. Tehtiin ja saatiin jo ekat kokeetkin, jotka meni ihan hyvin. Tehtiin myös Amelian kanssa listaa kielletyistä ruoista. Sitten oon lueskellut uusinta Demiä ja yksi ilta tein kasvonaamion.

Lista sisälsi mm. viinirypäleet, pähkinät ja muut yllättävät kaloripommit.
Onhan tuollaiset tavallaan ollut jo ulkona ruokavaliosta, mutta
listaaminen oli kivaa (:

Ihana hetki, kun Demi tulee postilaatikkoon

Ihosta tuli pehmeä, vaikka aamulla tosin heti uusi finni 3:

 Ja nyt oon varmaan viimein pääsemästä irti leipäkoukusta! En oo syönyt sitä, enkä kaivannutkaan suuresti. Mulla on viha-rakkaus suhde ruisleipään, se on vaan niin hyvää, vaikka sitä syö ihan kuiviltaan.... Nyt oon kuitenkin jättänyt sen toivottavasti lopullisesti pois ja tällä viikolla oon syönyt varmaan suurimman osan kaloreista porkkanasta, sitä on uponnut tosi paljon! Maanantaina paastoilin, mutta muuten oon syönyt joka päivä 200-400kcal.


On tosi monimutkasta kun tuntuu usein ettei mitään saa syödä. Ei pelkästään sen takia, että itse kieltää, vaan sen takia, että muut kieltää.
"Herkut on turhia, ei ihminen tarvitse lisäaineita ja ylimääräistä sokeria"
"Leipä on turhaa, hirveästi hiilareita! Suomi yrittää vaan saada suosimaan lähiruokaa"
"Lihan syönti on väärin, kasvisruoka on paljon parempi keholle ja ympäristölle"
"Älkää syökö/juoko maitotuotteita! Ei ihmisen kuulu juoda toisen eläimen maitoa"
"Hedelmissä on paljon sokeria, ei niitä saa syödä liikaa!"
"Pähkinöissä on hirveästi rasvaa, huomaamatta liikaa kaloreita"
"Pasta/peruna/riisi on pahasta, turhaa hiilaripotaskaa, fitnes on nyt in!"
"Vain luomuruokaa, kaikki muu sisältää myrkkyjä ja tappaa"

Kaikki kertovat eri suunnista, että kaikkea pitää välttää. Mitä mun sitten pitäisi syödä, kun kaikessa on jotain väärää. Kaikkia noita ohjeita olen lukenut jostain moneen otteeseen, ja mietin että mitä ihmiset sitten syö? Miksi noita kaikkia tuotteita on silti kaupat pullollaan?

Paasto

Paasto sujui hyvin ja tajusin että jos pitkitän sitä muutamalla tunnilla tulee täyteen 6 vuorokautta =144 tuntia, ja se onnistuikin hyvin (:!
     Ekana päivänä en oikeestaan ees huomannut mitään muutosta, ihan samanlainen olo kun aina. kolmantena oli illasta aika heikko olo, mutta se meni nopeesti ohi. Torstaina sitten päädyin lähtemään vähän sekavissa merkeissä lenkille ja loputa istuin jossain ojassa... Taas ei ihan pää meinannut toimia, Amelia tuli onneksi kattomaan, että pääsen hengissä kotiin. Kiitos siitä!
     Yleisesti jaksamiset oli melko vähissä ja koulussa meni aika vain odottaen, että koulu loppuu. Liikkatunti oli jonkun asteista kidutusta. Perjaatteessa kuitenkin sujui odotettua paremmin! Ei pyörtyilyä, huimausta vain. Pieni paha olo ainoastaan yhtenä iltana. Ruoan himoakaan ei juuri esiintynyt. Taino okei, vähän teki mieli esim. fazerin sinistä tämän takia:

Facebookissa oli

Mutta noh herkut on aika ehdoton ei. Eihän kuvan kuolaaminen kuitenkaan lihota, eihän XD?

Vettä join vaihtelevasti 0,5-1,5l päivässä. Yksi netissä tapaamani henkilö, kertoi kuinka häntä ahdistaa juoda vettä, kun siinä voi olla piilossa kaloreita. Oon toki miettinyt asiaa, mutten osaa ahdistua silti veden juonnista, oikeastaan yritän nimenomaan lisätä sen juontia. Onhan siinä niitä puhdistusaineita ja putkiston ruostumista estäviä aineita, mutta jos vedessä nyt olisi esimerkiksi 0,00001kcal/100g, en mä sitä kyllä silti laskisi.

Mutta siis paasto meni okein hyvin ja lauantaina vain tuijotin kelloa ja odotin, milloin kuusi vuorokautta tulee täyteen. Sitten ryntäsin jääkaapille hakemaan keiton (165kcal) ja silmät kiiluen odotin, että se tulee mikrosta. Vähän ajanpäästä mutustin ihan kamalasti porkkanoita! Siis en mitään normaalia määrää vaan ihan kamalasti. Söin 2 sellaista babyporkkanapussia (250g x 2) yhdessä n.80kcal

Ei ole itse ottama kuva, en tajunnut ottaa joten eka, joka tuli vastaan.
Mutta näitä siis tarkoitan.

Illalla söin vielä lanttua (50kcal) ja mustikoita (60kcal), sekä 2 palaa uotilan ruislimppua, ilman mitään päällä (38kcl/kpl). Ja ihan lopuksi lisää porkkanaa (30kcal)
Ja oon kyllä ihan tajuttoman täynnä, ei varmaan normaalitkaan ihmiset vedä tällästä määrää kaikkea, että meinaa räjähtää! Kuitenkin tänään ajattelin, että saan syödä paaston jälkeen kohtuuden nimissä, niin paljon kun huvittaa ja ainaki gramma määrissä söinkin sitten ihan urakalla. Ja pakko sanoa, että paaston jälkeen maistui kyllä syntisen hyvältä! Varmaan nyt kaikki pienet ja täydelliset sielä ruudun takana miettii, miten sulloin itseeni paljon ruokaa ja eihän ollut edes pitkä paasto, mutta kyllä tämä minulle henkilökohtaisesti oli pisin vesipaasto ikinä. Vaikka onhan se vähän noloa laskea minuutteja ja sitten sännätä ihan innoissaan keittiöön.

Mutta eikö tavallaan jo se kuinka paljon odotin sitä, että pääsen syömään kerro, ettei mulla nyt mitään pahaa syömishäiriötä, ei ainakaan anoreksiaa ole. Vähän pientä häröilyä vaan, mutta eihän se nyt vakavaa ole.

Thinspo<3

Oon myös miettinyt sellaista asiaa, kun syömishäiriön persoonallistaminen (vai miten se sanotaan). Puhutaan siitä kuinka "mörkö käskee olla syömättä", "Ana käskee liikkua", "ääni päässä käskee oksentaa". Mikä ihmeen anamörköääni? Ei mun päässä kyllä muita ääniä ole (noh joskus jotain surinaa tai tinnitystä, muttei se liity tähän)! Ainoa ääni mun pään sisällä on kyllä ihan mun oma ääni. Itse mä käsken itseäni juoksemaan ja paastoamaan, ei sitä kukaan muu tee.
     Jos ihmiset tosiaan kuulee jonkun mörön sanovan korvaan vinkkejä, ei mikään ihme että laihtuminen on jännää. Olisihan se nyt aika hienoa hei, että mua seuraisi joka paikkaan joku vaaleanpunainen ja karvainen syömispeikko tai sitten kaunis ja laiha nainen, nimeltä Ana.

Kauhea syömismörkö

Mun pään sisällä on kuitenkin aika yksinäistä, kun aivotkin pitää pidennettyä kesälomaa, oma ääni vaan kaikuu. Olen seurannut vierestä kun pari henkilöä ovat chatissa keskustelleet siitä kuinka, valitsevat aina Anan ja kuinka ovat rakastuneita Anaan. Musta tuntuu etten mä vaan ole tarpeeksi syvällä tässä tajutakseni sitä, vaikka se kuulostaakin kovin kiinnostavalta, kun eräs kaunis ja laiha tyttö sanoi noin. Ehkäpä taas yksi syy miksen ole yhtä laiha ja kaunis. En osaa luoda syömishäiriölle persoonaa. On vain minä ja tarve laihtua, ei muuta.

Yhteenvetona, tykkään ruoasta, ajattelen ruokaa jatkuvasti, uneksin ruoasta, vedin juuri mahani täyteen ruokaa, enkä edes koe mitään Anan ja mörköjen läsnäoloa, mikä mun ongelma siis edes on? :D

Kävin vaa`alla keskiviikkona ja se sanoi ensin 15kg ja sitten error, ei taida nyt ihan toimia. Vähän tietty alkoi hymyilyttää ekan lukeman kohdalla, vaikka tiedän painavani tyyliin kolme kertaa enemmän.Tavallaan ihan hyvä, ettei ole nyt ollut painosta niin kova stressi, mutta kun tänään ei edes turvottnut yhtään, niin olisi ollut kyllä kiva saada tietää, laskiko paino paastolla yhtään.

     Olisiko kellään suositella mitään tosi pienikokoista vaakaa? Ajattelin, että olisi turvallisempaa, että vaikka saisin tuon toimimaan, olisi toinenkin. Tulisi luotettavampi tieto.

Ei mulla muuta, tämä tyttö menee nyt masu täynnä nukkumaan ja toivoo, että se laskisi huomiseksi :)!

P.s. maanantaiksi pitäisi nyt kehitellä joko joku oma dieetti tai sitten valmis, joka kestäisi 2-4viikkoa.